Skip to content
Artwork for Menneisyyden Jäljillä
Society & CultureHistoryEducation

Menneisyyden Jäljillä

Lotta Vuorio

Tervetuloa Menneisyyden Jäljille! Podcastissa syvennytään menneisyyden tarinoihin ja siihen, miten eri tavoilla historia meitä ympäröi.

Lisätietoa jaksoista osoitteessa lottavuorio.com! Löydät podcastin myös Instagramista ja Facebookista.

Play
  • 27 episodes
  • fortnightly
  • Avg 1 hr 3 min
  • Finnish
Counted on this page — what you have heard stays on this device, so it is not something the list can be paged by.
  • Tuesday · 1 hr 5 min

    #157 Tove Jansson, meri ja saaristoelämää

    Menneisyyden Jäljillä – #157 Tove Jansson, meri ja saaristoelämää Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Tässä jaksossa keskustelemme taiteilija Tove Janssonista sekä meren ja saariston merkityksestä eritoten suomalaiselle taitelijaelämälle. Pohdimme jaksossa, mikä merkitys merellä ja saaristolla oli Tove Janssonin elämässä perheen, sosiaalisten suhteiden ja taiteen näkökulmasta. Minkälaista saaristoelämä Pellingin saaristossa Porvoossa oli 1900-luvun alkupuoliskolta 1900-luvun myöhempiin vuosikymmeniin? Millä tavoin ympäröivä merellinen luonto inspiroi 1900-luvun taiteilijoita? Keskustelemme myös siitä, että osoittaako tämänkin jakson aihe sen, että kaikki historia on lopulta luonnonhistoriaa. Jakson vieraina ovat kulttuurihistorioitsijat Otto Latva ja Maarit Leskelä-Kärki Turun yliopistolta. Heidän teoksensa Meri ja Tove – Elämää saaristossa on tänä vuonna käännetty myös ruotsiksi Havet och Tove. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Svenska Litteratursällskapetin kanssa.* ”Se mikä tekee tuollaisen pienen saaren niin haluttavaksi voi johtua ehkä siitä, että se on ehdottoman rajattu kokonaisuus. Oma pienoismaailmansa. Alue, jonka voi hallita katseellaan ja muistaa pienintä yksityiskohtaa myöten. Siellä ei tarvita siltoja eikä aitoja, meri sekä suojaa saarta että eristää sen. Mutta samalla meri on avoinna oleva mahdollisuus ulkomaailmaan, jos sitä haluaa. Oikeastaan aika ylpeä tapa elää. Antaa yksinäisyyden olla ylellisyyttä.” Näin viisaasti Tove kuvaa saariston ja meren merkitystä Ylen vuonna 1984 julkaisemassa dokumentissa Tove ja Meri. Suosittelen kaikkia tämän jakson kuuntelijoita myös katsomaan tuon dokumentin, jossa Toven oma ääni tulee kauniisti esiin. Paikalla ja tilalla on väliä elämälle ja niille merkityksille, joita kokemuksillemme annamme. Toisin sanoen se, missä asiat tapahtuvat, on merkityksellistä. Näin ollen myös ympäröimämme luonto, kuten saaristo ja meri, ohjaavat tapaamme ajatella maailmasta ja itsestämme. On selvää, että Toven viettämä aika saaristossa ja meren äärellä ohjasi hänen ajatteluaan ja taiteen tekemistään. Kirjassaan Meri ja Tove, joka on syksyllä 2026 ilmestynyt SLS:n ja Appellin kustantamana ruotsinnoksena Havet och Tove, Otto ja Maarit analysoivat Toven elämän, taiteen, meren ja saariston suhdetta. Otto ja Maarit kirjoittavat kirjassa, että ”Kulttuurihistorian näkökulmasta Tove kuitenkin asettuu osaksi tietyn ikäpolven taiteilijoita ja tiettyä taiteen tekemisen historiaa, missä merkitystä on niin taustalla, yhteiskuntaluokalla, varallisuudella kuin sukupuolellakin.” Otto kuvaa jaksossa, miten meressä kiehtoo sen laajuus: se, että vastarantaa ei välttämättä näy. Meren laajuuteen voi kukin peilata omaa pienuuttaan. Niin 1800- kuin 1900-luvuilla Robinson Crusoe -romaani vaikutti siihen, miten meri nähtiin kiehtovana ja täynnä seikkailun mahdollisuuksia. Myös Tove Janssonin taiteessa ja suhtautumisessa mereen näkyi Robinson Crusoen vaikutus, Otto toteaa. Maarit puolestaan taustoittaa jaksossa kesähuvila- ja mökkikulttuurin syntymistä 1900-luvun Suomessa. Saaristossa ympärivuotisesti asuvat ihmiset olivat tavallisia kalastajia ja maanviljelijöitä, joten heille saaristossa eläminen oli ihan tavallista työntäyteistä arkea. Sen sijaan taiteilijaperheillä ja yläluokkaisilla ihmisillä, jotka tulivat saaristoon lomailemaan, oli aikaa vapaampaan ajanviettoon. Tämä tarkoitti sitä, että esimerkiksi Janssonien perheellä oli aikaa käydä esimerkiksi seikkailuilla muilla saarilla sekä tehdä luovaa työtä. Janssoneiden suhde mereen tiivistyy meren ihannointiin. Kalastajayhteisöiden silmissä eri näyttäytyi ympäristönä, jota tuli kunnioittaa ja ottaa vakavasti, sillä ei ollut mitenkään ennenkuulumatonta menehtyä merillä. Janssoneiden taiteilijaperhe puolestaan syöksyi merta ja myrskyä kohti niitä romantisoiden, mikä näkyy esimerkiksi Muumipapan ja Muumipeikon hahmoissa. Myrskyn teema näkyy myös jakson menneisyyden jäljessä. Sitten saapui ulapalta ensimmäinen kevätmyrsky, lämmin, voimakas tuuli. Lumi oli jo raskasta ja haurasta, suuret lumilevyt humahtelivat oksilta myrskyävässä metsässä ja moni oksa katkesi kesken vapautumisensa. Koko metsä oli täynnä liikettä. Anna meni illalla talon taakse puiden alle, seisoi kauan hiljaa ja kuunteli. Ilmassa oli voimakasta levottomuutta niin kuin aina maiseman valmistautuessa kevääseen. – Puiden liikkeistä syntyi tuulen rynnäkössä ääniä, musiikkia ja etäisiä huutoja. Anna nyökkäsi itsekseen: pitkän kevään alkuhetki oli läsnä. Tove Jansson, Kunniallinen petkuttaja vuodelta 1982 Otto tiivistää jaksossa, että lukemalla laajasti Toven kaunokirjallisia tekstejä saadaan palasia hänen suhteestaan ympäröivään luontoon, ympäristöön, eläimiin ja kasveihin. Hänen taiteessaan näkyy, miten Tove tarkkaili ympäristöään ja ympärillä olevia ihmisiään, fiktioiden kokemaansa taiteeseensa. Kysyin jakson lopulla siitä, että onko tosiaan niin, että Tove Janssonin taiteen sekä saaristoelämän tutkiminen paljastaa sen, että kaikki historia on pohjimmiltaan luonnonhistoriaa. Otto ja Maarit vastasivat kysymykseeni myöntävästi korostaen sitä, miten historiankirjoituksen ihmiskeskeinen perinne on vain yhtenä aikana rakentunut perinne. Kun tarkastelemme historiaa siitä näkökulmasta, että ihminen on yksi eläimistä ja että ihminen elää jatkuvassa vuorovaikutuksessa luonnon kanssa, luontoa ei saa mitenkään pois historiankirjoituksesta. Otto korostaa suorastaan, että jos tietoisesti yritämme kertoa vain ihmisten tarinaa, niin lopulta huijaamme vain itseämme. Jakson kuunneltuasi huomaat, miten monin tavoin Janssoneiden perheen elämä Pellingin saaristossa on muokannut Tove Janssonin elämää ja taidetta. Ymmärrät myös, miten saaristoelämä on kulttuurihistoriallisesti rakentanut suomenruotsalaisuutta ja miten ylipäätään saaristoelämä on muuttunut 1800-luvun ja 1900-luvun aikana. Merelle ja saaristoon Menneisyyden Jäljille! Lähteet: Otto Latva ja Maarit Leskelä-Kärki: Meri ja Tove – Elämää saaristossa. John Nurmisen säätiö. 2022. Otto Latva ja Maarit Leskelä-Kärki: Havet och Tove – Livet i skärgården. Ruotsinkielinen käännös Pia Perokorpi. SLS & Appell. 2026. Tove Jansson: Kesäkirja. WSOY. 1972. Tove Jansson: Kuuntelija. 1972. Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja. 1982. Tove Jansson: Kivipelto. 1984. Arvid Lydecken: Sininen saari. Otava. 1921. Yle Areena: Tove ja meri. Dokumentti julkaistu alkujaan vuonna 1984, uudestaan Yle Areenaan 8.9.2025.

  • November 3 · 57 min

    #156 Utopiayhteisöjä ja suomalaisten unelmia 1900-luvun taitteessa

    Menneisyyden Jäljillä – #156 Utopiayhteisöjä ja suomalaisten unelmia 1900-luvun taitteessa Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Keskustelemme jaksossa 1800- ja 1900-lukujen taitteen suomalaisten perustamista utopiayhteisöistä. Keskustelemme erityisesti kolmesta suomalaisten utopiayhteisöstä: Amurinmaalle perustetusta yhteisöstä, Kanadaan perustetusta Sointulasta sekä Neuvostoliittoon perustetusta Kommuuna Kylväjästä. Mikä motivaatio suomalaisilla oli lähteä ulkomaille rakentamaan utopiayhteisöjä? Minkälainen aatteellinen tausta utopiayhteiskuntien rakentamisessa oli? Entä minkälaiset ihmiset katsoivat parhaaksi lähteä Suomesta tavoittelemaan uusia unelmia? Jakson vieraana on museolehtori Hanna Yli-Hinkkala Työväenmuseo Werstaalta, joka on ollut mukana rakentamassa Utopian aika -museonäyttelyä. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Työväenmuseo Werstaan kanssa. Museonäyttely Utopian aika on koettavissa Werstaalla 7. maaliskuuta 2027 asti.* Jos saisit itsevaltiaasti päättää, miltä unelmiesi yhteiskunta näyttäisi, miltä se näyttäisi? Jos kuvittelen omaa unelmayhteiskuntaani, näyttäisi se tasa-arvoiselta, väkivallattomalta ja turvalliselta sekä siltä, että jokaisella on omaa osaamistaan ja toiveitaan vastaavaa merkityksellistä työtä. Unelmayhteiskunnassani vallitsisi rauha, ihmiset olisivat terveitä ja eläisivät pitkän, onnellisen elämän, ja elinolosuhteet olisivat ihmisarvoiset. Lisäksi toivoisin, että unelmayhteiskuntani ympäristö ja luonto voisivat hyvin samalla, kun olisi tilaa toteuttaa kestävää ja kulttuuritietoista rakentamista niin, että asuinalueet olisivat kauniita. Aina saa unelmoida, mutta osaammeko unelmoida riittävästi tässä hetkessä? Aikoinaan jaksossa #48 keskustelimme tulevaisuuksista ja tulevaisuuden tutkimisesta asiantuntija ja tutkija Otto Tähkäpään kanssa, ja tuossa jaksossa Otto totesi seuraavasti: ”Jos katsoo ajankohtaista yhteiskunnallista keskustelua, niin kyllä toisenlaisista ja paremmista tulevaisuuksista puhuminen on tehty mahdottomaksi.” Tämä toteamus tuntuu edelleen ajankohtaiselta, sillä erilaisten globaalien kriisien keskellä tuntuu olevan vaikeaa ja ajoittain jopa naiivia haaveilla utopioista. Työväenmuseo Werstaan uusin näyttely käsittelee utopiayhteisöjä, joita suomalaiset olivat mukana rakentamassa reilut 100 vuotta sitten. Suomalaisten perustamia utopiayhteisöjä oli kaikissa muissa maanosissa paitsi Etelä-Mantereella, ja suomalaisten utopiayhteisöjen tihentymiä oli Pohjois-Amerikan länsirannikolla, Kuuban alueella sekä Etelä-Amerikan kaakkoisosassa eli Argentiinan pohjoisosassa ja Paraguayn eteläosissa. Lisäksi Neuvostoliittoon perustettiin useita utopiayhteisöjä. Yhteensä noin miljoona suomalaista muutti siirtolaisena pois Suomesta 1900-luvun taitteessa, ja heistä noin 4000 lähti utopiayhteisöihin. Isommassa kuvassa siirtolaisuus Euroopasta Amerikkaan oli muutenkin valtavan suurta samoihin aikoihin. Ihmisillä oli ympärillään esimerkkejä siitä, mitä voi itse tehdä vaikuttaakseen omaan tulevaisuuteensa. Jakson menneisyyden jälki avartaa suomalaisten utopiasiirtolaisten näkymiä 1860-luvun lopussa, jolloin joukko suomalaisia matkasi Venäjälle Amurinmaalle perustamaan utopiayhteiskuntaa. Suomalaisten matka Amurinmaalle oli pitkä ja vaiherikas, ja lopulta utopiayhteisö pysyi vain noin vuoden päivät pystyssä. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että suomalaisten rahat loppuivat kesken ja elämä kävi vaikeaksi, kun maanviljely ei sujunut yhtä helposti kuin toivoa olisi saattanut. Kuten tunnettua, olemme Venäjän hallituksen meille myöntämillä varoilla hankkineet Bremerhavenista ensiluokkaisen kuparilla vahvistetun 129 lästin vetoisen tammiprikin. Olemme varustaneet sen kymmeneksi kuukaudeksi välttämättömillä elintarpeilla sekä välineistöllä valaanpyyntiin, hylkeenpyyntiin, kalastukseen, maanviljelykseen, erilaisiin käsitöihin ja muihin askareisiin. Tiedämme jo, mitä on olla myrskyssä. Koimme sen matkalla Helsingistä Lyypekkiin. Olemme sydämellisen kiitoksen velkaa höyrylaiva Alexanderin päällikölle, kapteeni Lönnbergille. Hän toimi myrskyisällä merellä humaanisti ja ystävilleen uskollisesti. Hän oli meille todellisen merimiehen mallina ja voitti ystävyytemme ja kiitollisuutemme. Kaikki on Kaitselmuksen kädessä. Menee sitten hyvin tai huonosti, emme milloinkaan unohda Sinua, rakas Isänmaa. Näit meidän syntyvän, kasvatit meidät ja jätämme Sinut nyt monin muistoin. Osa niistä on onnea, osa kärsimystä. Hyvästi, hyvästi! Suomalainen Amurin Siirtolaisten Yhtiö Bremerhaven, 23. marraskuuta 1868 Ote kirjeestä Emigranttien jäähyväiset, Helsingfors Dagbladissa 1. joulukuuta 1868 Motiivit lähteä Suomesta kurkottamaan onnea ja parempaa elämää utopiayhteiskunnissa olivat hyvin moninaiset. Suomi oli 1900-luvun taitteessa köyhä ja eriarvoinen maa – maata omistamattomien köyhien määrä kasvoi ja monien tulevaisuudennäkymät olivat heikot. Samaan aikaan kehittyvät kansalaisyhteiskunta yhdistyksineen ja kansalaisliikkeineen osoitti vuoden 1905 suurlakon tapaan, että yhdessä toimimalla on mahdollista saada aikaan muutosta. Hanna toteaa jaksossa, että kaikki tämä yhdessä sai aikaan paljon liikettä teollistuminen ja kaupungistuminen huomioiden. Utopiasiirtolaisuus oli siis yksi osa yhteiskunnallista muutosta ja muovautumista. Monilla utopiasiirtolaisilla oli myös seikkailunhalua sekä pettymystä vallitseviin olosuhteisiin. Utopiayhteisö määritelmänsä mukaisesti pohjautui ihmisyhteisöön, jonka jäsenet jakavat saman arvopohjan tai saman aatemaailman ja ovat sitoutuneet toimimaan sen mukaisesti. Olipa aate hengellinen, sosialistinen, kansallismielinen tai ekologinen, niin se toimi utopiayhteisön pohjana. On sinänsä luonnollista koota ryhmä samanhenkisiä ihmisiä utopiayhteisön taustalle, sillä kyllä me ihmiset nykyäänkin hakeudumme usein samanmielisten seuraan. Samalla on muistettava, että utopiayhteisöjen historia kiinnittyy osaksi kolonialismin historiaan. Utopiayhteisöjen toiminta riisti usein paikallista luontoa sekä rikkoi esimerkiksi aiemmin alueella olevien ihmisten pyhiksi katsomia alueita. Utopiayhteisöt linkittyvät monilla tavoilla kolonialistisiin käytäntöihin ja ajatuksiin. Jakson kuunneltuasi opit, mitä tarkoittaa utopiayhteisö ja miksi 1900-luvun taite oli kulta-aikaa utopiayhteiskuntien rakentamiselle. Ymmärrät myös, miten utopiayhteisöjen historia kiinnittyy osaltaan kolonialismin historiaan. Pääset lisäksi pohtimaan, tarvitsemmeko lisää utopistista ajattelua nykypäivässä. Utopioita ja unelmia Menneisyyden Jäljillä! Lähteet: Työväenmuseo Werstaan nettisivut Työväenmuseo Werstaan Utopian aika -näyttelytiedote Teuvo Peltoniemi: Paratiiseja rakentamassa – Suomalaisten utopiayhteisöjen historiaa. SKS Kirjat. Helsinki 2024.

  • October 20 · 1 hr 4 min

    #155 Horoskooppeja, tähtiä ja astrologiaa

    Menneisyyden Jäljillä – #155 Horoskooppeja, tähtiä ja astrologiaa Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Tässä jaksossa tutustumme astrologian eli tähdistä ja planeetoista ennustamisen historiaan. Pohdimme jaksossa, mitä astrologia tarkoittaa sekä miten se eroaa astronomiasta. Kuinka kauan ihmiset ovat ennustaneet tapahtumia horoskooppien tai muutoin tähtien ja planeettojen asentojen perusteella? Mitä kulttuurista merkitystä tähdillä ja planeetoilla on ollut ihmiselämiin ja vuodenkiertoon? Mitä kiinnostus taivaankappaleisiin kertoo meidän luontosuhteestamme? Jakson vieraana on tietokirjailija Markus Hotakainen, joka on urallaan kirjoittanut paljon tähdistä, planeetoista ja ihmisten kiinnostuksesta näitä kohtaan. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä SKS Kirjat kustantamon kanssa.* Millä tavoin suhtaudut horoskooppeihin: uskotko niiden antamaan tietoon luotettavalla varmuudella, leikkimielisenä viihteenä vai sivuutatko ne kokonaan? Uskallan väittää, että monille horoskoopit tarjoavat vähintään kevytmielistä tapaa tutkailla omaa identiteettiä tai oman elämänsä tapahtumia. Kiinnostus horoskooppeihin ja laajemmin tähdistöön ja planeettoihin on ikivanhaa täysin ymmärrettävästi, koska ne tarjoavat kiehtovan tavan tarkastella ihmiselämää suhteessa ympäröiviin ihmisiin ja maailmankaikkeuteen. Tähdistöjen ja planeettojen säännöllisyys on ollut Markuksen mukaan todennäköisesti se tekijä, mikä on alkujaan kiinnittänyt ihmisten huomion taivaalle. Nykyään, kun eritoten kaupungeissa valo on lisääntynyt merkittävästi myös pimeinä vuorokauden aikoina ja vuodenaikoina, on ihmisten suhde tähtiin ja tähtitaivaan ilmiöihin yhä etäisempi. Markus arvelee, että Suomessa on varmasti jo paljon ihmisiä, jotka eivät ole esimerkiksi koskaan nähneet linnunrataa kunnolla. Astrologia ja astronomia eroavat toisistaan yksinkertaistaen siten, että astronomia on matemaattista tähtitiedettä, kun taas astrologia on ennustamista taivaankappaleiden sijaintien perusteella tiettynä hetkenä. Oleellista astrologiassa on se, miten planeetat sijoittuvat taivaalle toistensa ja eläinradan tähdistöjen suhteen. Kulmamitat eli aspektit kertovat tästä, ja niiden pohjalta on tehty erilaisia päätelmiä ja ennustuksia. Lisäksi eläinradan tähdistöillä ja planeetoilla on ominaisuuksia, ja monien havaintojen yhdistelmillä astrologit ovat ennustaneet, miten tähtien ja planeettojen asennot vaikuttavat täällä maan päällä ihmisten elämään, yhteiskunnallisiin tapahtumiin, sääilmiöihin, sairauksiin – ja melkein kaikkeen mahdolliseen. Markus tiivistääkin asian oivasti: astronomia on tarvinnut astrologiaa, jotta tähtien ja planeettojen liikkeiden ja sijaintien havainnoinnista olisi ihmisille hyötyä. Jakson menneisyyden jäljeksi valikoitui tähtitieteilijä Johannes Keplerin vuonna 1608 laatima ennustus, josta Markus kertoo jaksossa tarkemmin lisää. Ennustukset saattoivat olla hyvin pitkiä, ja tämäkin menneisyyden jälki on vain ote pidemmästä horoskoopista, joka luotiin yhteiskunnallisesti merkittävälle henkilölle, sotilasaateli Albrecht von Wallensteinille. Nouseva Saturnus saa aikaan syviä, melankolisia, alati valppaita mietteitä, alkemiaa, magiaa, taikuutta, yhteyttä henkiin, ylenkatsetta ja piittaamattomuutta ihmisen lakeja ja tapoja, kuin myös kaikkia uskontoja kohtaan. Se saa kaiken Jumalan tai ihmisen tekemän epäilyttäväksi ja epäluotettavaksi, ikään kuin se olisi pelkkää petosta ja pohjimmiltaan aivan muuta kuin näyttäisi olevan. Ja koska Kuu on sijoittunut [12. huoneeseen], hänellä on huomattavia ennakkoluuloja kaikkia niitä kohtaan, joiden kanssa keskustelee tai on tekemisissä, joten häntä pidetään yksinäisenä, ajattelemattomana raakalaisena. Tavoiltaan hän on myös armoton, vailla veljellistä tai aviollista rakkautta, ei kunnioita ketään, palvelee vain itseään ja omia pyyteitään, on ankara alaisiaan kohtaan, itsekäs, ahne, petollinen, käytökseltään ailahteleva, yleensä hiljainen, kiivas ja riitaisa, peloton sekä naisia että miehiä kohtaan, joskin Saturnus häiritsee mielikuvitusta, joten hän kokee usein selittämätöntä pelkoa. Horoskooppi, jonka Johannes Kepler laati Albrecht von Wallensteinille vuonna 1608 Yksi horoskoopin muodoista on syntymähoroskooppi, joita laaditaan täsmällisen syntymähetken perusteella. Kun eläinrata on jaettu 12 huoneeseen, on syntymäkartan kannalta olennaista tunnistaa, muun muassa, että missä huoneissa planeetat ovat ja mitkä ovat planeettojen väliset kulmamitat. Syntymäkarttaa varten tiedossa pitää olla vuosi, kuukausi, päivä, kellonaika ja syntymäpaikka. Syntymäkartta sellaisenaan ei sinänsä kerro vielä paljon mitään, vaan astrologin tehtävä on tulkita, että mitä syntymäkartta kertoo. Horoskooppien eli erilaisten tähdistöjen ja planeettojen pohjalta tehtävien ennustusten vaikutus ihmisten elämään on ollut todellinen. Vaikka on vaikea todistaa, että horoskoopit sinänsä onnistuisivat ennustamaan mitään todellisuudessa, on horoskooppien pohjalta tehty päätöksiä esimerkiksi otollisten ajankohtien suhteen eri päätöksille, kuten sotien aloittamiselle. Markuksen mukaan horoskooppeihin on aina lukeutunut se, että niihin sisällytetään toisiinsa nähden ristiriitaisia asioita – näin jokin asia ennustuksessa osuu useimmiten kohdalleen. Horoskoopit ovat kiinteä osa kulttuuriamme, uskoimmepa horoskooppeihin tai emme. Markus esittää, että jos väittää jokaisen suomalaisen tietävän horoskooppimerkkinsä, niin ei voi erehtyä paljoa. Tämänkaltainen astrologinen ajattelu on yhä osa nykypäivän kulttuuriamme. Jakson kuunneltuasi opit, mikä ero on astronomialla ja astrologialla. Ymmärrät myös, miten syvälle astrologia on juurtunut länsimaiseen kulttuuriimme sekä mitä kaikkea horoskoopeilla on ennustettu eri aikoina. Katse tähtiin ja Menneisyyden Jäljille! Lähteet: Markus Hotakainen: Astrologian historia. SKS Kirjat. Helsinki 2026. Markus Hotakainen: Mustat aukot – Ajan ja avaruuden rajalla. Otava. 2021. Markus Hotakainen: Mars. Paasilinna. 2013.

  • October 6 · 1 hr 2 min

    #154 Luontosuhteen historiaa ja nykypäivää

    Menneisyyden Jäljillä – #154 Luontosuhteen historiaa ja nykypäivää Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Tässä jaksossa syvennymme länsimaisen luontosuhteen pitkään historiaan. Pohdimme jaksossa ennen kaikkea luonnon kulttuurihistoriaa ja sitä, mistä tarkalleen ottaen puhumme, kun puhumme luonnosta. Minkälainen suhde luontoon länsimaisilla ihmisillä on ollut vuosisatojen aikana varhaisista luontomyyteistä nykypäivään? Miten luontosuhde on vuosisatojen aikana muuttunut? Minkälaisia tunteita luonto voi herättää? Entä miten luontosuhteiden historiaan tutustumalla voi ymmärtää nykypäivän ympäristö- ja luontokeskusteluita paremmin? Jakson vieraana on historian emeritusprofessori Heikki Mikkeli. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Gaudeamuksen kanssa.* ”Kaikki historiaa on pohjimmiltaan luonnonhistoriaa”. Näin on todennut historioitsija Simon Schama teoksessaan Foreign Bodies, joka on julkaistu vuonna 2023, ja tämä yksinkertaisen viisas sitaatti kuvastaa kattavalla tavalla sitä, mikä merkitys luonnolla on elämässämme. Jakson vieras Heikki Mikkeli on uudessa kirjassaan Elon piiri (2026) siteerannut Schamaa osin siksi, että menneisyyttä tutkittaessa luonto tulee vastaan aina tavalla tai toisella. Luonto on osa ihmiselämää, ja ihminen on osa luontoa. Heikin kantava väite kirjassa sekä tässä jaksossa on, että ihmistä ei voida erottaa muusta luonnosta, vaan ihminen on eläinlaji muiden joukossa. Länsimaissa on kuitenkin usein tehty keinotekoinen jaottelu luontoon ja kulttuuriin siten, että kulttuuri ja yhteiskunta ovat ihmisen sfäärejä, kun taas luonto on jotain ihmisestä riippumatonta. Tämä ei Heikin mukaan pidä paikkaansa, vaan ihmisen vaikutus näkyy kaikkialla luonnossa ja on osa sitä. Jotta ymmärrämme, mistä puhumme, kun puhumme luonnosta, on tärkeää määritellä, mitä luonto tarkoittaa. Heikki jaottelee luonnolle kolme perusmerkitystä, joista ensimmäisellä viitataan olemukseen, kuten suomenkielisessä sanonnassa ”luontoni ei anna minun tehdä sitä”. Toinen merkitys pitää sisällään jumaluuden, kuten luonto äiti-maana. Kolmas keskeinen merkitys on, kun luonnosta puhutaan ihmisiä ympäröivänä ympäristönä. Luonnon ja ympäristön perinteinen käsitteellinen eroavaisuus on se, että ympäristöllä viitataan aisteilla havaittavaan ihmisen ympärillä olevaan maailmaan, kun taas luonto on jotain kokonaisvaltaista ja suurempaa – ikään kuin maailmankaikkeutta kokonaisuutena. Jakson menneisyyden jälki kuvastaa ironisella tavalla ihmisen suhtautumista luontoon hyötyajattelun näkökulmasta. Viimeistään uuden ajan alussa hahmottui ajatus siitä, että ihminen on luonnon yläpuolella ja siten oikeutettu myös hyödyntämään sitä kaikilla haluamillaan tavoilla. Heikki nostaa jaksossa esiin ajatuksen liukuvasta perustasosta. Tällä tarkoitetaan sitä, että kun ihminen elää yhdessä vaiheessa maailmassa, niin hän ei tiedä, mitä on ollut aikaisemmin. Ihminen alkaa näin ollen pitää normaalina esimerkiksi lajikadon kyllästämää luontoa, ja ”normaali” luonto muuttuu yhä kapeammaksi ja kapeammaksi. Tämä selittää osin toimettomuutta ja ymmärtämättömyyttä luontoa koskevissa akuuteissa kysymyksissä. Toivoisinpa, että edes alkuperäisistä metsistä yhä jäljellä olevat hienot jäänteet saisivat jäädä sijoilleen tässä avarassa maassa. Mutta niidenkin täytyy ennen pitkää kaatua, sillä ”yleisen mielipiteen vaikutusta on mahdoton vastustaa”. Lännen uudisasukas pitää noita maasta kasvavia pylväitä ja niiden kannattelemia vehreitä kattoja ja torneja pelkkänä puutavarana, ei minään muuna. Hän näkee niissä vain esteitä, jotka on poistettava hinnalla millä hyvänsä ja joiden on tehtävä tilaa tehtaille, puodeille, seppien pajoille, ehkäpä kirkoille ja tietenkin kapakoille. ”Metsän raivaaminen” on hänen jokapäiväinen ajatuksensa ja yöllinen unensa, ja niin kirjaimellisesti hän tuota johtavaa ajatustaan noudattaa, ettei yhdenkään luonnostaan kasvavan puun, ei edes pensaan, voi sallia kuormittavan maata, muuten hän uskoo työnsä jääneen vaillinaiseksi. Käsitykset edistyksestä, sivistyksestä ja vauraudesta näyttävät liittyvän erottamattomasti metsän täydelliseen hävittämiseen. Caroline Kirkland teoksessaan Forest Life (Metsäelämää), 1862 Meillä ihmisillä on vuosisatojen aikana ollut muuttuvia, yhteisöllisesti ja yksilöllisesti riippuvia käsityksiä siitä, mitä luonnossa arvostamme, mitä se meille tarkoittaa ja miten luontoa kohtelemme. Tämä näkyy myös nykypäivänä esimerkiksi siinä, miten suhtaudumme moderniin ekokriisiin sekä ennen kaikkea siihen, miten meidän tulisi käytännössä toimia, jotta meillä olisi elämään sopiva maapallo vielä tulevaisuudessakin. Heikki nostaa esiin jaksossa toisen maailmansodan jälkeen esitetyn ajatuksen, jonka myös kuuluisa luontodokumenttien tekijä David Attenborough aikoinaan toisti: jotta rajallisten resurssien maailmassa voi uskoa siihen, että talous voi jatkuvasti kasvaa, ihmisen täytyy olla joko hullu tai ekonomisti. Ei laisinkaan huono ajatus. Ihminen on vaikuttanut luontoon enenevässä ja lisääntyvässä määrin, ja se on osin johtanut ongelmiin, joita tänä päivänä on, kun puhutaan ympäristökriisistä. Siksi on myös eko- ja ympäristökriisien kannalta tärkeää ymmärtää länsimaisen ihmisen luontosuhdetta. Jakson kuunneltuasi opit, että mistä puhumme, kun puhumme luonnosta – sekä miten luontoon on suhtauduttu eri aikoina. Ymmärtämällä länsimäisen luontosuhteen historiaa ymmärtää paremmin sitä, miten nykypäivässä luonnosta puhutaan tai miten esimerkiksi ekokriisin suhteen toimitaan. Luontosuhteita ja ympäristöajattelua Menneisyyden Jäljillä! Lähteet: Heikki Mikkeli: Elon piiri – Länsimainen luontosuhde myyttien maailmasta ekokriisien aikaan. Gaudeamus. Helsinki 2026. Heikki Mikkeli: ”Takaisin luontoon? Valistuksen ja romantiikan ajan luontosuhteen paradokseja ja kehityslinjoja”. Kaupunkikuvia ajassa, s. 236-258. SKS. 2005. Heikki Mikkeli: ”Metsäturkki ja sen jurot parturit: Näkemyksiä metsäluonnon ja kansanluonteen suhteesta 1800–1900-luvulla”. Historiallinen Aikakauskirja 90 (3), s. 200–215. 1992. Patrik Svansson: Meren kutsu – Tarinoita ihmisen uteliaisuudesta. Tammi. 2023.

  • September 22 · 58 min

    #153 Kuningattaria, prinsessoja ja Habsburgien hovielämää 1500-luvulla

    Menneisyyden Jäljillä – #153 Kuningattaria, prinsessoja ja Habsburgien hovielämää 1500-luvulla Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Tässä jaksossa keskustelemme Habsburgien hallitsijasukujen naisista, siis prinsessoista ja kuningattarista, jotka kasvatettiin tarkasti ja kurinalaisesti rooleihinsa hovissa, mutta jotka oppivat niin ikään käyttämään asemaansa hyödykseen. Miten kuningattareksi kasvatettiin ja minkälaisia taitoja hovin prinsessat ja kuningattaret oppivat? Mikä rooli naisilla oli sijaishallintojen aikaan ja miten he hyödynsivät näissä tilanteissa valtaansa? Mikä merkitys avioliitolla oli tässä kaikessa? Pohdimme myös, mitä Habsburgien hovien naisten toiminta voi opettaa meille nykypäivää ajatellen. Jakson vieraana on filosofian tohtori ja historioitsija Tupu Ylä-Anttila. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Gaudeamuksen kanssa.* Prinsessoja, kuningattaria, vallankäytön kiemuroita ja hovielämää. Näistä aineksista on rakentunut varmasti kaikki historian monarkiat, kuten myös Habsburgien hallitsijasuku. Habsburgien hallitsijasuku on historian yksi tunnetuimmista ja myös vaikutusvaltaisimmista monarkioista eritoten siksi, että he osasivat laajentaa valtaansa erityisesti suvun naispuolisten jäsenten naimakauppojen ansiosta. Habsburgien valtakausi alkoi jo 1200-luvulla ja päättyi vuoteen 1918, ja vuosisatojen aikana Habsburg-hovi vaikutti suuressa osassa Eurooppaa. Vallankäyttö on kaikin puolin aina ajankohtainen ja kiinnostava puheenaihe, ja Habsburgien hovi avaa oven peilata vallankäytön teemoja menneisyydessä. Pohdimme jaksossa vallankäyttöä erityisesti kuninkaallisten naisten kautta. Tupun uusi kirja (2026) valottaa Habsburgien prinsessojen ja kuningattarien elämää sekä vallankäyttöä. Tupu on kirjassaan todennut kiinnostavasti näin: ”Ristiriita tyttären syntymän tuottaman pettymyksen ja myöhemmän innostuksen välillä kuvaa niitä moninaisia odotuksia, joita kuninkaallisia tyttäriä kohtaan oli.” Tupu kertookin, että Habsburgien hovissa ajateltiin, että on lopulta hyvä, että sukuun syntyy paljon tyttäriä, koska silloin on mahdollisuus muodostaa naimakauppojen avulla liittolaisia. Jos suvussa olisi vain poikia, heille täytyisi jakaa perintöä, ja riski suku- ja valtataisteluille kasvaisi. Sen lisäksi, että naispuolisten Habsburgin hovin jäsenten avulla valtapiiriä Euroopassa laajennettiin, toimivat kuningattaret itse myös vallan kahvassa sijaishallitsijoina. Nainen saattoi nousta sijaishallitsijaksi tapauksissa, jossa valtakunta oli levinnyt niin isoksi, että hallitsija ei pystynyt olemaan yhdessä paikkassa aina itse. Habsburgien hovissa ajateltiin, että on hyvä, että sijaishallitsija on sukua. Tarkan kasvatuksen ja kurin omaavat naiset nähtiin lojaaleina sijaishallitsijoina, ja Tupun mukaan he olivatkin hyvin lojaaleja suvulle ja hoville. Naisten rooli sijaishallitsijoina katsottiin suotuisaksi myös siksi, että naisella ei voinut olla sotilaallista valtaa. Näin ollen he eivät olleet samanlainen uhka kuin mieshallitsija, joka olisi saattanut hamuta lisää valtaa. Jakson menneisyyden jäljeksi valikoitui sitaatti kirjeestä, jonka Alankomaiden sijaishallitsija Marie Unkarilainen lähetti veljelleen Kaarlelle vuonna 1555. Jaksossa luemme ääneen vielä pidemmän version kirjeestä, jossa Marie pyrkii kaikin tavoin vakuuttamaan veljensä Kaarlen siitä, että hän ei enää halua jatkaa sijaishallitsijan tehtävässä. Kirjeessä hän korostaa monta kertaa, miten hän ei naisena ikinä voinut täyttää tehtäväänsä yhtä hyvin kuin mies, minkä johdosta hän koki riittämättömyyden tunnetta. Vaikka Kaarlen ylistäminen ja Marien itsensä vähättely olivat osin retorisia keinoja vakuuttaa Kaarle siitä, että Marie saisi jättää roolinsa sijaishallitsijana, kertoo kirje myös aikakautensa ihanteista ja vallankäytön ajatusmaailmasta. Olen ymmärtänyt, että teidän Majesteettinne ei pitänyt päätöksestäni luopua hallitustehtävästäni ja tuntuu välttämättömältä selittää teidän Majesteetillenne syyt, jotka pakottavat minut siihen, tehdäkseni oikein Jumalan silmissä ja kunniaani ajatellen – pyydän nöyrimmästi, että kuulette tämän ja käsittelette viestini huomioiden, kuinka täydellisesti luotan Teidän Majesteettiinne sinä henkilönä, joka on, Jumalan jälkeen, minun kaikkeni tässä maailmassa. Teidän Majesteettinne tietää ja hyvin muistaa, että kun päätitte antaa minulle tämän tehtävän, pyysin anteeksi riittämättömyyttäni, mutta minua velvoittavan tottelevaisuuden takia otin tehtävän vastaan lyhyeksi aikaa, Teidän Majesteettinne vedottua siihen, ettei toista henkilöä nopeasti löydy ja teidän lapsenne olivat niin nuoria. Omatuntoani painaa jatkaa tässä tehtävässä, jossa koen kykenemättömyyteni niin raskaana – en tiedä kuinka hoitaa sitä tarpeeksi hyvin. Mitä enemmän minulla on kokemusta, sitä kyvyttömämpi olen ja teidän Majesteettinne on avannut silmäni ymmärtämään antamalla esimerkin siitä, mitä minun pitäisi tehdä, sillä jos joku, jolle Jumala on suonut niin paljon ymmärrystä, määrännyt ja kutsunut hallitsemaan kuningaskuntia ja maita, joita Hän on Teidän Majesteetillenne suonut, jos te ette pidä itseänne sopivana jatkamaan tehtäväänne, kuten olette niin usein katsonut sopivaksi kertoa minulle, niin kuinka minä voisin olla niin tyhmän rohkea, että voisin kuvitella olevani kykenevä hallitsemaan, varsinkin kun olen nainen ja siten kykenemätön hallitsemisen tärkeimpiin tehtäviin. Alankomaiden sijaishallitsija Marie Unkarilaisen kirjeestä veljelleen Kaarlelle vuonna 1555 (suomennos Tupu Ylä-Anttila) Sukupuoli olikin keskeisessä osassa vallankäytön eri tavoissa Habsburgin hovissa 1500-luvulla. Ylipäätään monarkia tarkoitti sekä kuningasta että kuningatarta, jotka täydensivät toinen toisiaan. Kuningas oli sotilaallinen ja rohkea kansansa puolustaja, ja kuningatar oli lempeä ja armollinen alamaisilleen. Kuningattaren sallittiin myös tarpeen tullen neuvoa kuningastaan. Tupu pohtii jakson lopussa, että Habsburgien hovielämä 1500-lopulla opettaa nykypäivää ajatellen sen, että ihmiset toimivat erilaisissa rooleissa usein sen kulttuurisen ajattelutavan mukaan. Tavat olla, toimia ja käyttäytyä määrittyvät sen mukaan, miten ihmiset itse ajattelevat, että heidän kuuluisi käyttäytyä. Tässä kasvatuksella on keskeinen rooli. Käyttäytymistavat määräytyvät esimerkiksi sosiaalisen aseman, perheen aseman tai sukupuoliroolin mukaisesti. Jakson kuunneltuasi opit useista Habsburgin suvun 1500-luvulla eläneistä jäsenistä – miehistä, mutta erityisesti useista naisista, jotka toimivat sijaishallitsijoina aikanaan. Kuulet myös, millä perusteella naiset saattoivat toimia sijaishallitsijoina sekä mitkä olivat hyvän prinsessan ja kuningattaren ihanteet Habsburgien hovin jäseninä. Hovielämää Menneisyyden Jäljillä! Lähteet: Tupu Ylä-Anttila: Kuningattariksi kasvatetut – Habsburg-prinsessat 1500-luvun alkupuolella. Gaudeamus. Helsinki 2026. Tupu Ylä-Anttila: Habsburg Female Regents in the Early 16th Century. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. 2019. Tupu Ylä-Anttila: ”Hallitsijan päänsäryt”. Julkaistu Historia – Historiantutkimuksesta ja opetuksesta Helsingin yliopistossa -blogissa 11.10.2017. Luettu 15.8.2026.

  • September 8 · 54 min

    #152 Historian opettamisen ja oppimisen merkityksestä

    Menneisyyden Jäljillä – #152 Historian opettamisen ja oppimisen merkityksestä Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Jakson keskiössä on keskustella, minkälaista on opettaa historiaa sekä miten historian opiskelu on muuttunut yläkouluissa ja lukioissa viime vuosien aikana. Mikä merkitys historiataidoilla ja niiden opettamisella on lapsille ja nuorille? Miten opetussuunnitelmaan tehdyt muutokset muokkaavat sitä, miten lapset ja nuoret ymmärtävät menneisyyttä? Entä mitä aiheita ja näkökulmia olisi relevanttia opettaa lisää kouluissa? Miten historiaa oppii ja ovatko nuoret yhä kiinnostuneita oppimaan historiasta? Jakson vieraina ovat historian ja yhteiskuntaopin lehtori Eero Kitunen Haukilahden lukiosta Espoosta sekä historian ja yhteiskuntaopin lehtori sekä opetusharjoittelun ohjaaja Marjo Sassali Jyväskylän normaalikoulusta. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Historian Ystäväin Liiton (HYL) kanssa. Jakso on toinen osa kolmiosaista yhteistyötä.* Vinkki: Historian Ystäväin Liitto järjestää to 29.10. klo 17–19 Helsingissä Tiedekulmassa keskustelutilaisuuden Historian opetuksen nykytila Suomessa. Keskustelua pääsee vapaasti seuraamaan niin paikan päällä kuin verkossa striimin välityksellä. Keväällä 2026 jaksossa #146 aloitimme kolmen jakson kokonaisuuden, jossa keskustelemme kolmesta eri näkökulmasta siitä, mikä historian merkitys yhteiskunnassamme on. Tämä jakso onkin toinen osa tätä trilogiaa ja kaupallista yhteistyötä, jonka toteutamme yhdessä Historian Ystäväin Liiton eli HYL:n kanssa. HYL täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 100 vuotta. Siinä missä jaksossa #146 pohdimme, minkälaista historian opiskelu on yliopistoissa, niin tässä jaksossa astumme yläkouluun ja lukioon. Tämän podin vielä aikaisemmassa jaksossa #88 puhuimme Hilda Tolosen kanssa historiataitojen oppimisesta, ja nyt jatkamme tätä pohdintaa historiataitojen tärkeydestä. Eero ja Marjo molemmat painottavat sitä, että opetussuunnitelma on ohjannut opetusta siihen suuntaan, että kyse ei ole tarkkojen faktatietojen osaamisesta, vaan monipuolisten historiataitojen kehittymisestä. Ei ole yhtä oikeaa tapaa oppia historiaa, vaan tarvitaan monia eri tapoja: lukemista, kirjoittamista, joskus pänttäämistä, jotta oppii laajemman kontekstin, johon voi asettaa asioita oikeaan asiayhteyteen. Tarvitaan myös eläytymistä, keskustelemista, väittelemistä, heittäytymistä ja tiedonhankinnan taitoja. Marjo kertoi, että hänen entinen kollegansa Kari Pöntinen sanoi, että historian oppiminen on kuin verkon kutomista: verkko täyttyy toisesta kulmasta, välillä toisesta ja jossain kohdassa langat punoutuvat yhteen. Tämä kuvastaa mielestäni hienosti myös ajatusta historiallisen tiedon luonteesta, joka on myös verkon omaista, polveilevaa ja toisiinsa eri tavoin linkittyvää. Kuulimme jaksossa menneisyyden jälkiä kaksin kappalein, kun sekä Marjo että Eero valitsivat jaksoon menneisyyden jälkensä. Vaikka nämä kaksi menneisyyden jälkeä ovat keskenään erilaisia, ne käsittelevät molemmat pedagogiikan sekä opettajan roolin merkitystä. Eero toteaa jaksossa, että hän toivoisi jokaisen lapsen ja nuoren kohdalle opettajan, jota he voisivat muistella lämmöllä myöhemmin. Olisi tärkeää, että jokainen oppilas saisi kokemuksen siitä, että opettaja auttoi elämässä eteenpäin. Marjo lisäsi tähän, että hän miettii ajoittain, että vaikka oppilas ei muistaisi historian faktatietoja, jokainen oppilas muistaa varmasti tavan, jolla hänet kohdattiin. Hyrsylän kansakoulu toimi Tammivuoren talossa vuosina 1917-1927. Äitini Maria Tammivuori kertoi, miten helppo oli alle kouluikäisenkin puikahtaa koulun puolelle isompien perässä. Maija aloitti koulun kuunteluoppilaana 6-vuotiaana, mutta kun hän edistyi koululaisena kuten muutkin, hänen annettiin jatkaa oikeaa koulua ja niinpä hän jo 12-vuotiaana oli suorittanut kansakoulun oppimäärän. Sinä syksynä kun Maija täytti 17 vuotta, hän aloitti 2-vuotisen karjakkokoulun Kurkijoen maatalousoppilaitoksessa. Hän lähetti hakupaperinsa vanhempiensa vastustuksesta huolimatta. Hänen oikeudentuntoonsa ei sopinut se, että Paula-sisko oli saanut käydä Jamilahden kansanopiston, mutta häntä ei olisi tahdottu päästää kouluun. Koulu oli tosin melko kaukana eikä sieltä kovin usein päässyt kotona käymään. Ikävästään huolimatta Maija pysyi koulussa ja suoritti sen hyvin arvosanoin. Lämmöllä äitini muisteli vielä vanhoilla päivillään erästä Kurkijoen naisopettajaa, joka otti hänet, kaukaa tulleen rajaseudun tytön ja koulun nuorimman oppilaan, erityiseen suojelukseensa. Ote Marjo Sassalin äidin Aira Sassalin kirjoittamasta sukuhistoriikista Isovanhempieni, hyrsyläläisten Katri ja Stepan Tammivuoren tarina (2018) Mielen ylevyys ja suuruus, ystävällisyys, oikeudenmukaisuus ja anteliaisuus ovat paljon luonnonmukaisempia asioita kuin nautinto, elämä ja rikkaus; suuri ja ylevä mieli ilmenee juuri siinä, että se verratessaan jälkimmäisiä yhteiseen hyötyyn toteaa ylenkatseellisesti niiden arvottomuuden. Samoin on luonnonmukaisempaa antautua suunnattomiinkin ponnistuksiin ja vaivoihin, jos suinkin voi näin tuottaa pelastuksen tai avun kaikille kansoille – aivan kuin Herakles, jonka kansanuskomus on hänen hyvistä töistään kiitollisena sijoittanut jumalten yhteisöön – kuin elää eristyneisyydessä, vaikka saisi elää vapaana kaikista vaivoista, vieläpä mitä suurimpien nautintojen keskellä ja kaikinpuolisessa yltäkylläisyydessä, kaikkia muita kauniimpana ja voimakkaampana. Tästä syystä juuri parhaimmat ja jaloluonteisimmat pitävät edellisen kaltaista elämää verrattomasti arvokkaampana kuin jälkimmäistä. Ciceron teoksesta Velvollisuuksista (suom. Marja Itkonen-Kaila), alkujaan julkaistu 44 eKr. Historiaa opiskelemalla oppii monitahoisia kansalaistaitoja: media- ja monilukutaitoa, erilaisten aineistojen käyttämistä ja laajojen asiakokonaisuuksien hallintaa. Historia voi Eeron mukaan olla aika haastava oppiaine, jos oppilas ei ole tottunut lukemaan pitkiä tekstejä. Koulumaailmassa on ollut havaittavissa trendi siitä, että keskittymyskyky ja kärsivällisyys pitkien tekstien lukemiseen on laskenut, joten historian opiskelu tukee siis näiden taitojen harjoittamista. Marjo muistuttaa, että historian opiskelussa on pitkälti kyse siitä, että lapsi ja nuori voi luoda merkityksiä itselleen. He voivat pohtia, että mikä on oma rooli omassa lähiyhteisössä, Suomessa, Euroopassa ja maailmassa. Historiaa opiskelemalla oppii myös analysoimaan nykypäivän tapahtumia suhteessa menneisyyteen, ja toisaalta osaa valmistautua tulevaisuuteen menneisyyden avulla. Eero tiivistää, että jos oppilaalla on jonkinlainen historiasivistys ja jonkinlaiset historiataidot, niin nykymaailmaa ymmärtää ihan toisella tavalla. Historia opettaa ”toisaalta ja toisaalta” -ajattelua. Maailma kun ei ole mustavalkoinen. Jakson kuuntelemalla hahmotat, millä tavoin historiaa opetetaan yläkouluissa ja lukioissa nykyisin, ja miten opettaminen on muuttunut 2000-luvun aikana. Ymmärrät, mitä historiataidot ovat sekä miten lapset ja nuoret hyötyvät historian opiskelusta kouluissa. Historiataitoja harjoittamaan Menneisyyden Jäljillä! Lähteet: Historian Ystäväin Liitto Historian ja yhteiskuntaopin opettajien liitto HYOL

  • August 25 · 1 hr 7 min

    #151 Kuningas Arthur, Robin Hood, Lalli ja keskiajan valehistoriaa

    Menneisyyden Jäljillä – #151 Kuningas Arthur, Robin Hood, Lalli ja keskiajan valehistoriaa Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Jaksossa keskustellaan keskiajan henkilötarinoista, jotka eivät ole tosikertomuksia tai eivät perustu niin sanotusti todelliseen historiaan. Pohdimme jaksossa, että mistä aineksista legendat, valehistoria ja myyttiset tarinat syntyvät. Minkälaisiin tarpeisiin epätosia tarinoita kehitellään? Mitä tarkoitusta varten tarinat kuningas Arthurista, Robin Hoodista ja Wilhelm Tellistä ovat syntyneet? Mietimme lisäksi, minkälaisia yhtymäkohtia menneisyydessä ja nykyisyydessä on valehistorian kirjoittamisen suhteen. Jakson vieraana on tietokirjailija Vesa Sisättö. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä SKS Kirjat kanssa.* Jakson pohjalla on syksyn 2026 yksi uutuuskirjoista nimeltä Kuningas Arthur ja pyöreän pöydän huijarit, joka on mielestäni erittäin mainio nimi kirjalle. Keskustelemme jaksossa näistä pyöreään pöytään kutsutuista huijareista, kuten Kuningas Arthurista, Robin Hoodista, Wilhelm Tellistä ja myös meidän suomalaisten omasta Piispa Henrikistä ja Lallista. Piispa Henrikin ja Lallin tarinaa käsittelimme aiemmin viime vuonna jaksossa #132 Sini Kankaan kanssa, joten suosittelen kuuntelemaan myös tuon jakson. Lisäksi suosittelen kauan aikaa sitten julkaistua jaksoa #9, jossa keskustelimme Jaakko Tahkokallion kanssa keskiajan myyteistä ja valehistoriasta. Vesa pohtii vuoden 2026 syksyllä julkaistussa kirjassaan seuraavasti: ”Mielikuvamme menneisyydestä ovat täynnä ihmisiä ja tapahtumia, jotka historiantutkimus ja arkeologia ovat osoittaneet joko täysin olemattomiksi tai vain vaivoin meille kerrottua tarinaa muistuttaviksi. Meitä on huijattu.” Jakson kiinnostava kysymys onkin, että mistä syntyy ihmisten halu uskoa tarinoihin, joiden tutkitun tiedon pohjalta tiedetään olevan epätosia. Myytit ottavat usein inspiraatiota kaunokirjallisuudesta ja fiktiosta. Vesan oma tausta on yleisessä kirjallisuustieteessä, jossa häntä on kiinnostanut erityisesti fantasiakirjallisuus. Näin ollen hän lähestyy keskiajan valehistoriallisia henkilötarinoita ennen kaikkea ikään kuin kaunokirjallisuuden ja fiktiivisen tarinankerronnan näkökulmista. On sinänsä myös kiinnostavaa, että keskiaika on suosittu inspiraation lähde fantasiakirjallisuudessa: Vesan mukaan niin sanottu pseudokeskiaika on tyypillinen fantasiakirjallisuuden näyttämö. Vetävä fantasiakirjallisuus vaatii usein jotain tuttuuden tunnetta, jota menneisyys lukijoille tarjoaa. Jakson menneisyyden jäljeksi valikoitui sitaatti yli sata vuotta sitten julkaistusta kuningas Arthurin tarinasta, joka on käännetty myös suomen kielelle. Kuningas Arthurin myytti on yksi jaksossa käsitellyistä henkilötarinoista, jotka ovat pitkään jatkuneita, historiaksi väitettyjä hahmoja, jotka eivät kuitenkaan koskaan ole olleet todellisuudessa olemassa. Silloin Uther Pendragon kääntyi ja sanoi niin että kaikki kuulivat: ”Minä annan pojalleni Arthurille Jumalan siunauksen ja omani ja pyydän häntä rukoilemaan sieluni edestä ja oikeuden mukaisesti ja kunniallisesti kantamaan kruunua, jott’ei hän menettäisi siunaustani.” Ja sen sanottuaan Uther kuningas kuoli. Mutta Arthur oli vielä vain lapsi, ei kahdenkaan vuotias, ja Meriin tiesi ett’ei hänen kuninkaaksi julistamisestaan olisi vielä ollut mitään hyötyä. Sillä siihen aikaan oli Englannissa monta mahtavaa miestä, jotka koettivat kaikki saada valtakunnan itselleen, ja he olisivat ehkä tappaneetkin pikku prinssin. Niin oli maassa kauan aikaa riitaa ja taistelua. Kun useita vuosia oli kulunut, niin Merlin meni Canterburyn arkkipiispan luo ja käski häntä lähettämään sanan kaikille valtakunnan lordeille ja aseellisille aatelismiehille, että he kaikin tulisivat jouluksi Lontooseen, sillä Jumala oli ihmeen kautta näyttävä, kuka oikeutta myöden oli oleva valtakunnan kuningas. Niin kaikki lordit ja aatelismiehet valmistautuivat matkalle ja saapuivat Lontooseen, ja pitkän aikaa ennen joulupäivän valkenemista he kokoontuivat suureen pyhän Paavalin kirkkoon rukoilemaan. Ensimmäisen jumalanpalveluksen jälkeen nähtiin kirkkopihassa iso neliskulmainen kivi, valkoinen kuin marmori, ja sen keskellä oli ikäänkuin jalan korkuinen alasin teräksestä. Siihen oli pistettynä kaunis paljastettu miekka ja kultakirjaimilla oli kirjoitettuna miekkaan nämä sanat: ”Kuka ikinä vetää tämän miekan tästä kivestä ja alasimesta, on oikeutta myöden koko Englannin kuningas. Ote kirjasta Arthur-kuningas ja hänen jalot ritarinsa – Tarinoita Thomas Maloryn Morte d’Arthurista vuodelta 1908 (suomennos Aino Lehtonen) Myyttisten tarinoiden synty liittyy usein siihen, että pyritään poliittisesti johonkin. Tarinoilla luodaan usein myös kansallista identiteettiä, kuten kuningas Arthurin ja Britannian, William Tellin ja Sveitsin sekä Lallin ja Suomen osalta. Myyttiset tarinat tarjoavat suuria tunteita ja tuovat merkityksellisyyttä, minkä vuoksi niihin on haluttu uskoa. Kiinnostavaa on myös, että myyttiset tarinat ja legendat ovat ikään kuin taipuisia, koska niissä ei ole varsinaista totuuspohjaa. Vesan mukaan siksi kukaan ei voi varsinaisesti tulla sanomaan, että kerrottu tarina olisi varsinaisesti väärin, koska se ei ole ollut totta alkuunkaan. Jakson kuunneltuasi opit, mihin tarkoituksiin myyttisiä ja valehistoriallisia tarinoita on kehitelty menneisyydessä sekä kehitellään myös nykypäivässä. Kuulet myös, mitä syitä on sille, että kuningas Arthurin, Robin Hoodin, William Tellin sekä piispa Henrikin ja Lallin legendat ovat menestyneet vuosisatojen ajan. Myyttisen valehistorian pariin Menneisyyden Jäljille! Lähteet: Vesa Sisättö: Kuningas Arthur ja pyöreän pöydän huijarit. SKS Kirjat. Helsinki 2026. Vesa Sisättö; Anu Ala-Korpela & Mikko Metsämäki: Operaatio Kekkonen. Tammi. Helsinki 2000.

  • August 4 · 1 hr 6 min

    #150 Teatteriesityksiä ja historian inspiroimaa teatteritaidetta

    Menneisyyden Jäljillä – #150 Teatteriesityksiä ja historian inspiroimaa teatteritaidetta Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Keskustelemme jaksossa siitä, miten historialliset henkilötarinat heräävät henkiin teatterin lavalla ja miten menneisyyttä hyödynnetään inspiraationa teatteritaiteessa. Pohdimme jaksossa, millä tavoin historiaa voi hyödyntää nykypäivän teatteritaiteessa erityisesti kahden Greta Tuotannon esityksen – Diivat studiossa ja Ilta Rivieralla Olavi Paavolaisen kanssa – kautta. Mitä asioita on eettisesti muistettava? Mikä on faktan ja fiktion suhde esityksissä? Entä mikä menneisyydessä kiehtoo ja vetoaa katsojien näkökulmasta? Pääsemme myös tutustumaan, keitä Aino Ackté, Ida Aalberg ja Olavi Paavolainen olivat ja miten heidän henkilöhistoriaansa on hyödynnetty juuri näissä teatteriesityksissä. Jakson vieraana on taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen, joka on käsikirjoittanut molemmat teatteriesitykset ja toimii myös kertojana toisessa esityksessä. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Greta Tuotannon kanssa. Löydät Greta Tuotannon tämänhetkisen ohjelmiston täältä.* Studioon on palattu pienen kesäloman jälkeen, ja tänään valokeilaan pääsee kolme suomalaista taiteilijaa – Aino Ackté, Ida Aalberg ja Olavi Paavolainen. Tarkalleen ottaen nämä kolme suomalaista taiteilijaa pääsevät valokeilaan elo-syyskuussa 2026, kun heidät nähdään Helsingin Aleksanterin teatterin lavalla kahden eri esityksen muodossa. Greta Tuotanto todella tuo näyttämölle kaksi kiinnostavaa esitystä, joiden inspiraationa ovat toimineet Aino Ackté, Ida Aalberg ja Olavi Paavolainen. Ilta Rivieralla Olavi Paavolaisen kanssa on esitys, jossa runous, musiikki, kulttuurihistoria ja draamakohtaukset yhdistyvät yhdeksi vuoteen 1927 sijoittuvaksi esitykseksi. Diivat studiossa on puolestaan musiikkiteatteriesitys, jossa 1900-luvun taitteen taiteilijanaisten kokemuksia peilataan nykypäivän kokemuksiin julkisuudesta, taiteesta ja työstä. Jakson vieras Anna Kortelainen on kirjoittanut molempien esitysten käsikirjoitukset, ja keskustelemme jaksossa siitä, miten käsikirjoitukset syntyvät ja miten käsikirjoituksista syntyy teatteriesitys. Pohdimme erityisesti sitä, millä tavoin historiasta voi inspiroitua taidetta tehdessä niin, että se on menneisyyttä arvostavaa ja eettistä. Anna kertoo jaksossa, miten eri taiteen- ja tieteenlajien rajapinnassa tapahtuu yleensä kaikkein eniten. Luovuuden maailmassa tai toisaalta tieteen maailmassa rajat ovat välillä keinotekoisia, ja nämä rajat voitaisiin useammin rohkeasti ylittää. Näin voitaisiin katsoa ennakkoluulottomasti, mitä voimme kertoa tositarinan pohjalta. Jaksossa kuulemme kaksi eri draamakohtausta, joista toinen on Diivat studiolla ja toinen Ilta Rivieralla Olavi Paavolaisen kanssa -esityksistä. Molempia esityksiä voisi kuvata kokonaistaideteoksiksi, joissa tieto, tulkinta ja taide kohtaavat toisensa. Tällaista elämä on Annan mukaan myös todellisuudessa: toimimme arjessamme tietyn käsikirjoituksen mukaisesti, mutta improvisoimme matkalla. Kun esityksissä käsitellään menneisyyttä, se auttaa ymmärtämään meidän omaa elämäämme paremmin. MADAME: Istuskelitte Monte Carlon pelikasinon edessä, kun ette päässyt sisälle! Onpa pateettista! OLAVI: Olin Katrin kanssa. Oli kamalan noloa, kun emme päässeet sisälle. Puvut olivat liian nukkavierut. Tämä Välimeren aurinko on liian paljastava. Ei sillä, että meillä olisi ollut rahaa, millä pelata. Katri oli juuri saapunut Etelä-Ranskaan. Hänellä oli todettu keuhkotauti, ja Välimeren ilmaston piti hoitaa hänen terveyttään. Vietimme ensin aikaa täällä Nizzassa, kunnes tänne ilmaantui muitakin suomalaisia, tulenkantajia. MADAME: Eikö se ollut hienoa, että tuli ystäviä kaupunkiin? Olisipa minunkin ystäväni tulleet tänne. Tehän saatoitte sitten lomailla kaikki yhdessä? OLAVI: Juu ei ollut hienoa. Ne hölöttivät kovalla äänellä suomea ja pysähtyivät kadulla töllistelemään ilolintuja suu auki ja tilasivat ravintolassa pelkkiä ranskanperunoita ja ketsuppia hölökyn kölökyn ja laskivat oman osuutensa laskusta pennilleen. Lähdimme Katrin kanssa pakoon Beaulieu’hön pieneen täysihoitolaan. Sen nimi oli Henrik neljännen paviljonki, “Pavillon Henri IV”. Ote huhtikuussa 2026 ensi-iltansa saaneen Ilta Rivieralla Olavi Paavolaisen kanssa -teatteriesityksen draamatekstistä Anna nostaa jaksossa esiin myös, miten tositarinat ovat kaikkein hurjimpia, mikä tekee myös historiasta kiinnostavan inspiraation lähteen esityksille. On totta, että esimerkiksi ihan tavallisissa suomalaisissa suvuissa on ihan uskomattomia henkilöhahmoja ja edesottamuksia, jotka ovat kaikki totta. Anna toteaakin, että mikään fiktio ei tavoita sitä, mitä todellisuudessa tapahtuu. Taiteen tekemisen ja kokemisen suhteen Anna kertoo, että serendipiteetti on hänelle tärkeä käsite, jonka alkuperä on 1700-luvulta. Se tarkoittaa, että yhtäkkiä kohtalon oikusta ja sattumalta asiat löytävät toisensa. Se on oivaltamisen iloa, että löytää asian, joka on odottanut eri asioiden risteyksissä. Annan mukaan parhaimmillaan esityksissä lavalla sekä katsomossa tunnetaan serendipiteettiä. Tämä on tunne siitä, että olen oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Jakson kuunneltuasi opit, minkälainen prosessi on tuottaa käsikirjoitus teatteriesitykseen ja millä tavoin historia voi inspiroida taiteen tekemisessä. Ymmärrät myös, miten historiasta voi taidetta tehdessä inspiroitua niin, että se on silti menneisyyttä eettisesti kunnioittavaa. Musiikkiteatterin pariin Menneisyyden Jäljille! Lähteet: Greta Tuotanto ohjelmisto Greta Tuotanto: Diivat studiossa Greta Tuotanto: Ilta Rivieralla Olavi Paavolaisen kanssa

  • July 7 · 1 hr 10 min

    #149 Yliopistoista, eriarvoisuudesta ja koloniaalisuudesta

    Menneisyyden Jäljillä – #149 Yliopistoista, eriarvoisuudesta ja koloniaalisuudesta Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Jakson kärkenä on yliopistot ja se, miten yliopistot rakentavat eriarvoisuutta luokan, sukupuolen ja rodullisuuden kautta. Keskustelemme jaksossa, millä tavoin 1900-luvun taitteen yliopistot rakensivat eriarvoisuutta erityisesti Yhdysvalloissa. Ketkä saivat ja pystyivät käydä yliopistoa ja ketkä eivät? Pohdimme yliopistoja ja tieteen tekemistä ennen kaikkea koloniaalisuuden näkökulmasta. Miten yliopistot ja orjuus liittyivät toisiinsa? Entä millä tavoin yliopistot ovat käsitelleet koloniaalista menneisyyttään nykypäivässä? Pohdimme myös, pitäisikö myös Suomessa käydä vastaavaa keskustelua yliopistojen koloniaalisesta menneisyydestä. Jakson vieraana on historioitsija Aino Kirjonen. Aiempina kesinä podissa on kuultu kesäjaksoina keskustelua saimaannorpista, uima-asuista sekä roskakaloista, mutta tämän vuoden kesäjakso sijoittuu ehkä hieman koomisestikin yliopistoihin, jotka lomailevat tällä hetkellä. Iskemme nyt yliopistojen loman aikana lyijynlujasti kiinni yliopistojen kritiikkiin, jotta voimme ensi lukuvuoden alkaessa asennoitua yliopistoihin niiden historiaa paremmin ymmärtäen. Vaikka erityisesti Suomessa yliopistokoulutuksesta puhutaan useimmin luokka- ja sukupuolieroja tasaavana ja siten tasa-arvoistavana asiana, mikä pitää paikkansa, on yliopistoja tästä huolimatta tärkeää tarkastella myös eriarvoisuuden rakentajana tai ylläpitäjänä. Tätä varten on kysyttävä, ketkä yliopistossa saavat opiskella, miltä näyttää ihmisen tulevaisuus yliopistokoulutuksen jälkeen sekä mikä on yhteiskunnan tavoite siitä, minkälaisia kansalaisia yliopistot muokkaavat. Jakson pohjalla on hyvän ystäväni ja podissakin useaan kertaan vierailleen Aino Kirjosen väitöskirja, joka käsittelee ajatuksia ihmiskunnan rodullisesta sivilisaatiosta ja sen kehityksestä yhdysvaltalaisissa eliittiyliopistoissa 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Olemme aiemmin vuosia sitten nauhoittaneet jakson #16 Ainon tutkimusaiheesta, jolloin puhuimme yliopistoista ja valkoisuudesta niin ikään 1900-luvun taitteen Yhdysvaltojen kontekstissa. Nyt kun Aino on valmistunut syksyllä 2025 tohtoriksi, niin ajattelimme, että on hyvä päivittää tuo jakso ja tuoda mukaan ajankohtaisia näkökulmia myös nykypäivää koskien. Aino onkin vieraillut podcastissa jo moneen otteeseen aiemmin, ja tämän ja jakson #16 lisäksi suosittelen kuuntelemaan jaksot #10 ja #20, joissa käsittelimme historiaa kevyellä otteella erilaisten pelien kautta. Alkujaan 1100-luvun Euroopassa ja 1600-luvun Amerikassa yliopistot ovat olleet paikkoja pappiskoulutukselle ja virkamieskoulutukselle, ja miehet lähtökohtaisesti tekijät näitä töitä. Tämän vuoksi yliopistot olivat perinteisesti miesten tiloja. Sukupuoliroolit perustuivat sille ajatukselle, että yhteiskunnassa on erilliset tehtävät miehille ja naisille, ja nämä tehtävät eivät leikanneet toisiaan – itse asiassa yhteiskunnan sivilisaation tasoa mitattiin yhdysvaltalaisesta näkökulmasta juuri sillä, miten eriytyneitä naisten ja miesten työt ja erilaiset sukupuolittuneet tekijät olivat. Naisten mahdollisuus kouluttautua yliopistossa sekä sukupuolten erillisyys korkeakouluissa turvattiin ja ratkaistiin usein sillä, että naisille perustettiin omat yliopistot. Näin tilasta syntyi olennainen eronteon keino. 1800-luvun lopulla Yhdysvaltoihin muuttaa paljon ihmisiä muualta maailmasta, ja se oli samalla vahvasti maahanmuuttovastaisuuden aikaa. Eritoten itä- ja etelä-eurooppalaisten ihmisten maahanmuuttoa ei katsottu hyvällä. Sukupuoli ja rodullisuus kietoutuivat yhteen siten, että pelättiin, että ei-toivotut maahanmuuttajat lisääntyvät samalla, kun valkoiset ja keskiluokkaiset anglosaksiset yhdysvaltalaiset naiset kouluttautuvat ja eivät lisäänny. Näin ollen pelättiin, että yhdysvaltalainen rodullinen kehitys ei etene toivotusti. Vaikka toisaalta pelättiin, että koulutuksen vuoksi etenkin valkoiset naiset eivät saa lapsia toivotulla tavalla, niin samaan aikaan koulutuksen ajateltiin muokkaavan rodullista kehitystä toivotunlaisesti. Jakson menneisyyden jälki kertoo koulutuksen ja rodullisen sivilisaation suhteesta. Heti kun tarkastelemme koulutusta rodullisesta tai etnisestä näkökulmasta, se näyttäytyy pohjimmiltaan yhteiskunnallisen muutoksen prosessina. Se edustaa sosiaalisen evoluution viimeisintä ja — ainakin mahdollisesti, ellei vielä tosiasiallisesti — tehokkainta toteuttajaa. Vaikka [koulutus] kohdistuu yksilöihin, sen ensisijaisena tavoitteena on rodun kehittäminen sen yksilöiden parantamisen kautta. Koulutuksen päämäärä ei siis ole yksi, kuten toisinaan esitetään; se on kaksinainen. Se sijaitsee sekä yksilössä että rodussa. – – Rodullisessa kasvatuksessa päämääränä on yhä korkeampien ihmisyyden asteiden peräkkäinen toteutuminen. Harvardin yliopiston alumni ja sosiologian apulaisprofessori Ira Woods Howerth puheessaan ”An Ethnic View of Higher Education” kansallisen koulutusjärjestön kokoontumisessa Yhdysvalloissa 1900 Yhdysvalloissa yliopistot ja koloniaalisuus liittyvät toisiinsa monin eri tavoin, eikä yliopistojen ja kolonialismin historia ole useinkaan kaunis. Koloniaalisuus laajempana käsitteenä pohtii sitä, että miten elämä siirtomaissa mutta myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa sitoutuu talouteen, kulttuuriin ja politiikkaan, ja minkälaisia pitkän ajan seurauksia kolonialismilla ja imperialismilla on ollut eri puolella maailmaa. Yhdysvalloissa yliopistot ovat toteuttaneet niin sanottuja orjuusraportteja, joissa puretaan sitä, miten eriarvoisuutta on rakennettu yliopistoissa. Ketkä yliopiston henkilökunnasta ovat omistaneet orjia? Onko orjia elänyt ja työskennellyt kampuksilla? Miten yliopisto on kiinnittynyt taloudellisiin rakenteisiin, jotka liittyvät orjakauppaan ja kolonialismiin? Miten tiede on yrittänyt oikeuttaa valkoisen rodun paremmuutta? Vuonna 2022 julkaistussa Harvardin yliopiston orjuusraportissa todetaan seuraavasti: ”1600- ja 1700-luvuilla ihmisten myynti ja kauppa orjuuden muodossa sekä teollisuudenalat, jotka perustuivat orjuutettujen naisten, miesten ja lasten työhön, olivat laajalle levinneitä ympäri maailmaa, muodostivat keskeisen osan Uuden-Englannin taloudesta ja vaikuttivat voimakkaasti Harvardin yliopistoon. Harvardin johtajat, opettajat, henkilöstö ja hyväntekijät pitivät ihmisiä orjina, joista osa työskenteli yliopistossa, kartuttivat varallisuutta orjakaupan ja orjatyön kautta ja puolustivat orjuuta instituutiota.” Nämä ovat tyhjentäviä kuvauksia yliopistojen ja kolonialismin yhteyksistä ja seurauksista. Pohdimme jakson lopussa Ainon kanssa, tulisiko suomalaisten yliopistojen pohtia niin ikään omaa suhdettaan koloniaalisuuteen siltä osin, kun vanhimmat yliopistot ovat kuuluneet eurooppalaiseen ja kansainväliseen kulttuuripiiriin. Aino toteaa hienosti, että vaikka yliopistot tasaavat eriarvoisuutta, ne myös ylläpitävät eriarvoisuutta yhä tänä päivänä. Olisi siis relevanttia, että kriittinen katse maailmaa kohtaan käännettäisiin useammin yliopistoihin itseensä, sillä siihen olisi tilaisuuksia. Jakson kuunneltuasi opit, millä tavoilla sukupuoli ja rodullisuus kietoutuivat toisiinsa 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Ymmärrät myös, miten yliopistot rakensivat eriarvoisuutta sekä tukivat valkoisten miesten johtamaa yhteiskuntajärjestystä Yhdysvalloissa. Yliopistojen kritiikin pariin Menneisyyden Jäljillä! Lähteet: Aino Kirjonen: Civilized Bodies : Race and Gender in U.S. Elite Colleges, 1890–1914. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. 2025. Janne Lahti & Johanna Skurnik: Kolonialismin muokkaama maailma – Euroopan ekspansion globaalihistoriaa. Otava. Helsinki 2025. Mari Käyhkö: ”Osaanko mä nyt olla tarpeeks yliopistollinen?” : työläistaustaiset yliopisto-opettajanaiset ja luokan kokemukset. Sosiologia, Vol. 57, Nro. 1, 7-25, 118. Mari Käyhkö: ”Kelpaanko? Riitänkö? Kuulunko? Työläistaustaiset naiset, yliopisto-opiskelu ja luokan kokemukset”. Sosiologia, 1/2014, s. 4–20. Sonia El Kamel & Victoria Odum: ”Valta on tietoa”. Julkaistu Ruskeat Tytöt -sivustolla 2.11.2027. Luettu 7.7.2026. Harvardin yliopisto: Harvard and the Legacy of Slavery. 2022.

  • June 9 · 1 hr 12 min

    #148 Susia, tapporahoja ja luonnon monimuotoisuutta

    Menneisyyden Jäljillä – #148 Susia, tapporahoja ja luonnon monimuotoisuutta Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Keskustelemme jaksossa suden sekä yleisesti luonnon monimuotoisuuden historiasta. Pohdimme, kuinka pitkäikäinen ilmiö on susiviha ja mitä se pitää sisällään. Pohjautuuko susiviha todellisiin uhkiin vai periytyykö osa pelosta menneisyydestä ja kulttuurista? Mitä tunteita ylipäätään suurpetoihin ja niiden metsästämiseen liittyy? Lisäksi mietimme, kuinka kauan luonnon monimuotoisuudesta ollaan oltu huolissaan sekä minkälaiset tekijät herättävät ihmisissä tahdon suojella luontoa ja erilaisia lajeja. Minkälainen rooli medialla ja kansalaiskeskustelulla on luonnon monimuotoisuudelle? Miltä ylipäätään näyttää uhanalaisten lajien historia Suomessa? Jakson vieraina ovat historioitsija Otto Latva ja historioitsija Heta Lähdesmäki Turun yliopistolta. Tammikuussa 2026 Suomessa astui voimaan asetus, jolla mahdollistettiin suden kiintiömetsästys heti vuoden ensimmäisenä päivänä. Suden metsästys järjestettiin tammikuun alusta helmikuun alkupuolelle, ja asetus salli 100 suden tappamisen. Asetuksen taustalla on toukokuussa 2025 Euroopan parlamentissa hyväksytty muutos, jonka myötä suden suojelun taso muuttui ”strictly protected” eli tiukasti suojellusta ”protected” eli suojelluksi. Tämä herätti vilkasta ja kiihkeääkin keskustelua alkuvuonna 2026, mutta susikeskustelun historia on todellisuudessa paljon, paljon pidemmällä. Olen itse kotoisin Salosta, ja keskustelu susista on ollut useita vuosia siellä kiivasta. Salon Seudun Sanomat uutisoi helmikuussa 2025, että tuolloin pihahavainnot susista olivat 2020-luvulla nelinkertaistuneet Salon seudulla. Salon seudulla siis asutaan Suomen tiheimmän susipopulaation keskellä, ja susihavainnoista sekä erityisesti susien hyökkäykset Salon seudun lammastiloille ovat puhututtaneet. Esimerkiksi syyskuussa 2025 Salon Seudun Sanomat uutisoi, että Kiikalassa samalle lammastilalle sudet olivat hyökänneet samana vuonna jo kuudesti. Susiviha on pitkäikäinen kulttuurinen ilmiö Suomessa, sitä on ollut myös aikoina, jolloin susi on ollut Suomessa ja koko Pohjolassa sukupuuton partaalla. Susista käytävä keskustelu on usein voimakasta ja polarisoitunutta, sillä vastakkain asetetaan suden suojelu ja toisaalta suden aiheuttamat ongelmat. Taustalla on usein myös suden kulttuurihistoria, josta tässä jaksossa puhutaan. Keskeisimmät motiivit metsästykselle ovat olleet tyypillisesti ravinto ja haitat, mutta metsästys toimi myös eräänlaisena urheilulajina ennen 1900-luvun ajatusta riistanhoidosta ja eri yhteiskuntaluokkien metsästysharrastuksista. Otto ja Heta ovat kollegojansa kanssa todenneet, että: ”Suomalaiset eivät kuitenkaan ole aina olleet innokkaita sudenmetsästäjiä. Ennen 1800-luvun loppua kyläläisten kerrotaan osallistuneen pakollisiin sudenajoihin haluttomasti tai välinpitämättömästi. Tämän on tulkittu liittyneen siihen, että sutta pidettiin hallitsemattoman luonnonvoiman kaltaisena riesana, josta ei uskottu voivan päästä kokonaan eroon.” Jakson menneisyyden jälki kertoo 1800-luvun tahtotilasta metsästää susi kadoksiin Suomesta. 1800-luvun susivihaan ja intoon sudenmetsästystä kohtaan liittyi susikannan kasvu vuosisadan loppua kohden. Hetan mukaan geenitutkimusten arvioissa on esitetty, että 1800-luvun loppupuolella susia olisi voinut olla Suomessa jopa 1400 yksilöä. Susia oli siis tuolloin Suomessa noin 1000 enemmän kuin nykyisin. Yksi syy susikannan suuruuteen 1800-luvun loppupuolella oli, että suomalaiset olivat metsästäneet hirviä kestämättömällä tavalla, mikä vähensi suden mahdollista ravintoa. 1880-luvun ilmapiiriin vaikuttivat myös lastensurmatapaukset Turun seudun pitäjissä, kun yli 20 lasta väitettiin kuolleen suden tai susien tappamina. Vaikka tuolloin myös Tampereella ja menetetyn Karjalan seudulla oli aiemmin samanlaisia tapauksia, aiheuttivat Turun seudun lastensurmat trauman suomalaisille. Kävi ilmi, että ihminen olikin saaliseläin, ja toinen petoeläin tappoi ihmislapsia. Tämä trauma vaikuttaa perintönä edelleen suomalaisten susisuhteessa. Tämän maan petoeläimistä on susi ahneutensa ja rohkeutensa tähden wahingollisin ja lähinnä karhua myöskin suurin ja wäkewin. – – Susi on luonteeltaan pelkuri ja kawala, mutta nälän ja pakkasen ahdistamana käy se usein rohkeaksi, jopa tyhmäksikin. – – Waan jos yhteiskunta pontewasti käyttää nykyajan keinoja susien häwittämiseksi, niin ei pitäisi sen ajan olla kowin kaukana, jolloin woi ainakin tiheämmin asutuilla seuduilla lukea susiakin niiden joukkoon, jotka owat olleet ja menneet. Olkoon tämä lähimmän tulewaisuuden toimena. Kansanvalistusseuran kalenterista vuodelta 1883 Oton mukaan kaikki historiallinen lähdemateriaali osoittaa, että eri kulttuureissa on erilaisia suhteita eläimiin, ja nämä suhteet muuttuvat ajassa. Näin ole ihmisten suhde eläimiin ei ole universaali tai puhtaan biologinen, vaan isoilta osin kulttuurinen. Heta muistuttaakin, että se kertoo meistä ihmisistä paljon, jos suhde jonkin eläimen kanssa hiertää tai suhde on haastava. Biodiversiteettitutkimus on lähtökohtaisesti ollut lähinnä biologien tekemää ja keskittynyt lähimenneisyyteen tai tähän päivään. Oton johtama Fauna et Flora Fennica -tutkimushanke pystyi tarjoamaan lajitietoa ja havaintoja paljon kauempaa menneisyydestä kuin aikaisemmin. On todella hyvä, että luontoa tutkitaan poikkitieteellisesti. Otto tiivistää jaksossa osuvasti, että biodiversiteetti ja sen ongelmat eivät määrity yliopiston tiedekuntarajojen mukaan. Jakson kuunneltuasi ymmärrät, kuinka pitkäikäinen ilmiö susiviha on Suomessa ja miksi. Kuulet myös tietoa suden historiasta Suomessa, 1880-luvun lastensurmien tapauksista sekä susikannan suojelusta ja uhanalaisuudesta. Ymmärrät jakson jälkeen, mitkä asiat vaikuttavat kulttuuriseen tahtoon suojella luonnon monimuotoisuutta. Susien jäljille Menneisyyden Jäljillä! Lähteet: Fauna et Flora Fennica -tutkimushankkeen nettisivut Otto Latva, Heta Lähdesmäki, Harri Uusitalo & Noora Kallioniemi (toim.): Suomalaisten lajien historiallisen kartasto. Turun historiallinen yhdistys. Turku 2025. European Parliament News: ”Wolves: MEPs agree to change EU protection status”. Julkaistu 8.5.2025. Tiina Raevaara: ”Alan olla vihainen, varokaa – Jokaista kolmesta elämäntehtävästäni poljetaan nyt maahan”. Julkaistu Suomen Kuvalehdessä 11.1.2026. Turun yliopisto: ”Suden historia on usein kerrottu väärin – satoja tuhansia lehtiartikkeleita läpi käynyt tutkimus uudistaa käsitystä Suomen lajien menneisyydestä”. Julkaistu 25.3.2025. Salon Seudun Sanomat: ”Susiviha kumpuaa menneisyydestä – tällainen on ihmisen ja suden yhteiselämän verinen historia”. Julkaistu 9.2.2025. Salon Seudun Sanomat -uutisia susihyökkäyksistä lammastiloilla: Syyskuu 2025, marraskuu 2024, syyskuu 2023, syyskuu 2023. Valtioneuvosto: ”Asetukset hyväksytty – suden metsästys alkaa 1.tammikuuta”. Julkaistu 30.12.2025. Yle: ”Susia pidettiin myös lemmikkeinä 1900-luvulla – tutkimus paljastaa yllättävän määrän susihavaintoja”. Julkaistu 1.4.2025.

  • May 19 · 1 hr 7 min

    #147 Työlaitosten historiaa ja rikoksetta rankaistuja

    Menneisyyden Jäljillä – #147 Työlaitosten historiaa ja rikoksetta rankaistuja Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Jakson tarkoituksena on tutustua työlaitosten sekä niihin passitettujen henkilöiden historiaan. Pohdimme jaksossa, minkälaisesta maailmankuvasta sekä luokkaan liittyvistä kysymyksistä työlaitosten olemassaolo ja päämäärä itsessään kertovat. Keitä työlaitoksiin lähetettiin ja mistä syistä? Mitä työlaitoksissa tehtiin? Miten työlaitosten hoidettavat itse kokivat laitoksen arjen ja kurin? Entä minkälaisiin nykypäivän työnteon, kansalaisuuden ja yhteiskunnallisen vastuun kysymyksiin työlaitosten historia kiinnittyy? Jakson vieraina ovat historioitsija ja dosentti Katariina Parhi sekä Työväenmuseo Werstaan näyttelypäällikkö Linda Heinonen. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Työväenmuseo Werstaan kanssa. Museonäyttely Rikoksetta rangaistut on Werstaalla 30.4.–20.9.2026, minkä jälkeen näyttely siirtyy uudessa muodossa museo- ja tiedekeskus Tiimaan 9.10.2026–3.10.2027. Työväenmuseo Werstaaseen on aina ilmainen ja vapaa pääsy kaikille.* Oli ilo osallistua huhtikuun lopulla Työväenmuseo Werstaan uuden Rikoksetta rangaistut –näyttelyn avajaisiin sekä tutustua tuohon näyttelyyn ennen tämän jakson nauhoittamista, sillä tämän jakson aihe on sama kuin tuon Wertsaan uuden näyttelyn aihe eli työlaitosten historia 1900-luvun Suomessa. Avajaisten puheenvuoroissa kuultiin myös Aleksi Siltalaa eli Siltala kustantamon edustajaa, sillä näyttelyn avajaisten lisäksi juhlistettiin samannimisen kirjan julkaisua, ja mieleeni jäi se, miten Aleksi totesi, että Rikoksetta rangaistut –näyttely ja kirja edustavat ”uutta suomalaista ihmisoikeuksien historiaa”, jossa irtolaiset saavat oman äänen. Tämä oli pysäyttävä ja mieleen painuva kuvaus, ja pohdinkin, miksi en itse tiennyt juuri mitään työlaitoksista tai niiden historiasta ennen tätä kevättä. Katariina kertoo myös jaksossa pohtineensa ennen työlaitosten historiaa koskevaa tutkimustaan, että miksi hän ei tiennyt työlaitosten historiasta oikeastaan mitään – tästä ajatus tutkimukselle syntyikin. Työlaitosten unohdetusta menneisyydestä kertoo myös se, että Lindan oli museonäyttelyä rakentaessa tavallista vaikeampaa löytää työlaitosten historiaa koskevia aineistoja ja esineitä. Eli tässä vinkki kaikille, joilta löytyisi aineistoja tai esineitä työlaitosten historiaa koskien – olkaa yhteydessä Työväenmuseo Werstaaseen! Lisäksi Työväen arkistolla on 30.4.–20.9.2026 käynnissä muistitietokeräys, josta löydät lisätietoa täältä. Avajaisten puheenvuorossa Werstaan museojohtaja Kalle Kallio totesi, että työlaitoksissa tehty pakkotyö muodosti yhden työnteon muodon, jossa työ ei ollut varsinainen vaihdannan väline, vaan pyrkimys ennaltaehkäistä ja parantaa ”laiskuutta ja huikentelevaisuutta”. Jakson menneisyyden jälki kuvastaa juuri tätä kuvaavaa asennetta, jossa yhteiskuntaan ja paikallisyhteisöihin sopeutumattomat nähdään henkilöinä, jotka aiheuttavat vain harmia ja jotka pitää laittaa ruotuun. Katariina toteaakin jaksossa, että työn ajateltiin kasvattavan ja ojentavan. Toivottiin, että työlaitoksissa kunnottomina pidetyistä ihmisistä tulisi kunnollisia. Onhan itsestään selvää, että monet rikokset tehneen, moraalittoman henkilön yhteiskunnallisten velvollisuuksien laiminlyöminen tapahtuu, sanoisinko automaattisesti, ja tämän vuoksi työlaitosten kanta-asujamiston muodostavatkin juuri entiset rikolliset, joiden elämäntapa koti- ja asuinseuduillaan on siksi paheellista ja kiusallista. Juuri se seikka, että kunnanviranomaiset halukkaasti toimittavat nämä heille monessa muodossa harmia ja vaivaa aiheuttaneet henkilöt työlaitokseen mahdollisimman pitkäksi ajaksi, jona aikana he ainakin ovat poissa renttuilemasta kotiseuduillaan, vaikuttaa sen, että työlaitosaines on huonompaa kuin yleensä luullaankaan. Uudenmaan läänin työlaitoksen johtaja Johannes Rantala kirjoituksessaan ”Työvelvollisten karkaukset”, julkaistu Huoltaja-lehdessä vuonna 1936 Suomen ensimmäinen työlaitos avattiin vuonna 1924, ja työlaitosten ajateltiin olevan taloudellisesti tuottavia työlaitoksia. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä työlaitosten havaittiin olevan itse asiassa kalliita ylläpitää. Ne nähtiin moraaliselta näkökulmalta silti hyödyllisiksi, sillä niiden ajateltiin toimivan pelotteena kuntien asukkaille. Työlaitos oli laitostyyppi muiden laitosten ja vankilan välissä. Seuraava sitaatti Ridasjärven päihdehuoltokeskuksen arkistosta löytyneestä salakirjeestä vuodelta 1947 kuvastaa eräänlaista kokemusta työlaitoksen arjesta: ”No niin kai lopetan koska noi vartian tomppelit väijyy joka paikassa ne ei varmaankaan antais haudassakaan lepoa jos vain jollain tavoin voisivat esteenä olla.” Työlaitosten arjessa koettiin kuitenkin myös mukavia ja hyviä hetkiä. Työlaitosten historiaa voidaan lähestyä myös sitä kautta, että samaan aikaan, kun on jonkun vapautta on rajoitettu, niin on saatettu tehdä lapsensuojelullisia toimenpiteitä, rauhoitettu perhe-elämää ja suojeltu esimerkiksi pahoinpideltyä puolisoa. Perheen jäsenet olivatkin usein mukana passituspäätöksissä. Jakson kuunneltuasi opit, mitä tarkoittaa työlaitos ja minkälainen työlaitoksien historia on Suomessa. Pääset myös pohtimaan, millä tavoilla työlaitosten historia kiinnittyy nykypäivän keskusteluihin sosiaalihuollosta sekä moraaliin, arvoihin ja luokkaan liittyvistä teemoista. Työlaitoksien ovista sisään Menneisyyden Jäljille! Lähteet: Työväenmuseo Werstaan nettisivut Työväen arkiston muistitietokeräys työlaitosten historiaa koskien Katariina Parhi & Vesa Ranta: Rikoksetta rangaistut – Sopeutumattomat Suomen työlaitoksissa. Siltala. Helsinki 2026. Työväenmuseo Werstas: Rikoksetta rangaistut kuvaa työlaitosten vähän tunnettua historiaa. Tiedote julkaistu 29.4.2026.

  • May 5 · 44 min

    #146 Historian opiskelun merkityksestä maailmankuvalle

    Menneisyyden Jäljillä – #146 Historian opiskelun merkityksestä maailmankuvalle Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Pohdimme jaksossa, mikä historian merkitys yhteiskunnassamme on historian opiskelijoiden ja opiskelun näkökulmista. Mietimme, mikä innoitti alkujaan historian opintojen pariin sekä muuttuiko ymmärrys menneisyydestä opiskelun aikana. Minkälaista on opiskella historiaa yliopistossa ja mitä historianopiskelusta saadulla tietotaidolla tässä päivässä oikeastaan tekee? Näin tuotantotehokkaasti voisi kysyä, mitä hyötyä historian opiskelusta ylipäätään on? Lisäksi pohdimme, miltä historiantutkimuksen tulevaisuus näyttää tulevaisuuden asiantuntijoiden silmin. Jakson vieraina ovat kaksi Helsingin yliopistolla opiskellutta henkilöä: Kronoksen eli Helsingin yliopiston suomenkielisen historian opiskelijayhdistyksen puheenjohtajan Kekri Pihlström sekä jatko-opiskelija Pihla Pekonen. Jakso on ensimmäinen osa kolmen jakson yhteistyökokonaisuutta Historian Ystäväin Liiton (HYL) kanssa. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Historian Ystäväin Liiton (HYL) kanssa.* Vinkki kiinnostuneille: Historian Ystäväin Liitto järjestää ti 12.5.2026 Helsingin Tiedekulmassa keskustelutilaisuuden otsikolla Suurvaltapolitiikan paluu ja pienten maiden haasteet – Paasikiven opit ennen ja nyt. Tilaisuuden paneelikeskustelua johtaa poliittisen historian dosentti Kati Katajiston, ja muut paneelin osallistujat ovat ministeri ja Helsingin yliopiston kunniatohtori Jaakko Iloniemi, valtioneuvos Matti Vanhanen, professori Vesa Vares, dosentti Mikko Majander sekä professori Johanna Rainio-Niemi. Tapahtumaan voi osallistua joko livenä Tiedekulmassa tai kaksi viikkoa tilaisuuden jälkeen tallennuksena Tiedekulman sivuilta. Tämä jakso starttaa erittäin kiinnostavan kolmen jakson kokonaisuuden, jossa pääsemme avartamaan mieltämme historian merkityksen suhteen nykypäivän yhteiskunnassa. Näin ollen tämä kolmen jakson kokonaisuus kiteyttää osaltaan sitä, missä tässäkin podissa on lopulta pohjimmiltaan kyse – historia auttaa meitä ymmärtää paremmin ympärillämme olevaa maailmaa. Tämä jakso on ensimmäinen osa kolmen jakson kaupallista yhteistyötä, jonka toteutamme yhdessä Historian Ystäväin Liiton eli HYL:n kanssa, joka täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 100 vuotta. Tämä on siis HYL-trilogian ensimmäinen osa, ja kaksi muuta osaa julkaistaan syksyllä 2026. Kokonaisuudessaan tarjoamme kolme eri näkökulmaa siihen, mikä historian merkitys yhteiskunnassamme on – ensin opiskelijoiden ja myöhemmin opettajien ja tutkijoiden näkökulmista. HYL on suomalainen historiayhdistys, jonka ydintarkoituksena on edistää historian tunnettuutta Suomessa ja tukea historian harrastamista sekä tuoda esiin historian uutta tutkimusta. Tämän lisäksi HYL julkaisee Historiallista Aikakauskirjaa yhdessä Suomen Historiallisen Seuran kanssa. Pihla, joka on toiminut HYL:n toiminnanjohtajana, kertoo jaksossa, että hän kokee HYL:n vahvuudeksi sen, että yhdistys tuo yhteen ihmisiä täysin erilaisista taustoista. Yhteistä kaikille jäsenille on suuri kiinnostus historiaa kohtaan. Jakson aikana luimme ääneen kaksi mainiota sitaattia itseoikeutetusti kuningatar Kristiinalta, jota Pihla on tutkinut maisterin tutkielmassaan. Kristiina on alla olevan sitaatin lisäksi todennut, että ”jokaisella vuosisadalla on ollut omat typeryytensä, joita on pidetty syvällisinä ajatuksina, sekä omat typeryksensä ja pelkurinsa, joita on pidetty sankareina”. Nämä ovat varsin viisaita sanoja. Keskustelimme osin näihin sitaatteihin viitaten jaksossa siitä, että mitkä ovat tämän hetken haasteita historia-alalla. Olimme Pihlan ja Kekrin kanssa yhtä mieltä siitä, että Kansallisarkiston suunnitelmat palvelujensa merkittäväksi supistamiseksi eivät kestä päivänvaloa. Suunnitelmia on kritisoitu laajalti historia-alalla muun muassa Suomen Historiallisen Seuran sekä erinäisten mielipidekirjoitusten välityksellä. Helsingin yliopistolla yhä historiaa opiskeleva Kekri toteaa jaksossa, että ylipäätään erinäiset leikkaukset vaikuttavat historian opiskelijoiden tulevaisuudenuskoon ja uskoon siitä, miten kulttuuriperintöä vaalitaan. Menneisyys on mennyttä, tulevaisuus on epävarma. Nykyhetki on vain piste, mutta tämä pelottava piste tulee jonain päivänä määräämään tulevaisuutemme. Kuningatar Kristiina kirjoituksessaan 1600-luvun loppupuolella Nykypäivän haasteiden lisäksi pohdimme jaksossa kuitenkin ennen kaikkea sitä, että miksi historian opiskelu on niin kiehtovaa, hyödyllistä ja palkitsevaa. Pihla kiteytti tämän erinomaisella tavalla todetessaan, että asiat eivät synny tyhjästä, vaan ovat lähes poikkeuksetta pidemmän kehityksen aikaansaannoksia. Näin ollen menneisyyden asiantuntijoina historioitsijat ovat samalla nykyisyyden ja tulevaisuuden taitajia. Kekri nostaa jaksossa esiin myös sen, että yksi syy, miksi hän halusi aikoinaan opiskella historiaa on, että historia on yhteydessä niin moneen muuhun asiaan. Jos kiinnostaa kulttuuri, taide ja politiikka, niin kaikki nämä nivoutuvat historiaan. Olimme yhtä mieltä siitä, että historian opiskelu on muuttanut meidän jokaisen maailmankuvaa peruuttamattomasti hyvällä tavalla. Historia tarjoaa arvokkaan perspektiivin nykypäivään, kulttuurien rakentumiseen sekä inhimillisen elämän ymmärtämiseen. Jakson aikana kuulet, minkälaista on opiskella historiaa yliopistossa sekä millä tavalla historian opiskelu muuttaa maailmankuvaa. Pääset myös mukaan pohtimaan, mitä historia ylipäätään on sekä minkälaisista aiheista tämän hetken historianopiskelijat ovat kiinnostuneita. Historian opiskelun matkaan Menneisyyden Jäljille! Lähteet: Historian Ystäväin Liiton nettisivut Simo Mikkonen, Kirsi Vainio-Korhonen ja Anu Lahtinen: ”Arkistot ovat kansakunnan muisti – ja nyt uhkaa dementia”. Julkaistu Keskisuomalaisessa 28.3.2026.

  • April 14 · 58 min

    #145 Säälottia ja sääkarttoja jatkosodan aikana

    Menneisyyden Jäljillä – #145 Säälottia ja sääkarttoja jatkosodan aikana Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Jaksossa keskustellaan säälotista, heidän kokemuksistaan ja töistään Suomessa vuosina 1940–1944. Säälotat toimivat puolustusvoimien apuna tehden sääennusteita ja -sanomia, joiden avulla tehtiin erilaisia sodankäyntiin liittyviä päätöksiä. Kysyn jaksossa, keitä säälotat olivat ja miksi heitä ei ole aiemmin liioin tutkittu. Mikä heidän tehtävänsä ja roolinsa sodankäynnissä oli sekä mitä säälottana toimiminen tytöille ja naisille itselleen merkitsi? Minkälaista asiantuntemusta säälottana toimiminen vaati? Olen kiinnostunut myös siitä, että mitä säälotille tapahtui sodan päätyttyä. Jakson vieraana on tietokirjailija ja meteorologi Seija Paasonen. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä SKS Kirjat kanssa.* Viime jaksossa keskustelimme naisista ja sodankäynnistä vainottujen ja heidän kirjoittamiensa päiväkirjojen näkökulmasta. Tässä jaksossa jatkamme sotakäynnin teemalla, mutta jälleen perinteisestä poikkeavasta näkökulmasta. Aiheenamme ovat nimittäin taivasta vartioivat naiset eli säälotat toisen maailmansodan aikaan 1940-luvulla. Lyhyesti kerrottuna säälotat opiskelivat säähavainnon tekoa ja sääkarttojen piirtämistä eli ikään kuin meteorologin opintoja sekä toimivat sodanajan ilmavalvonnan osana. Säälotat olivat kuitenkin oma erillinen joukkonsa, eivät ilmavalvontalottia. Säälottien tehtävä vaati tarkkuutta ja selkeää asiantuntemusta, sillä säälotan tuli osata tehdä oikeat havainnot taivaalta, lukea mittareita oikealla tavalla, koodata säähavainnot sääsanomaksi sekä piirtää koodien pohjalta sääkartat. Lisäksi säähavaintojen koodaaminen sääsanomaksi kolmen tunnin välein piti vieläpä salakirjoittaa, sillä sodan aikana säätiedot olivat salaisia. Virheet koodauksessa tai salakirjoituksessa saattoivat kostautua, jos niiden perusteella piirrettiin sääkartat väärin puolustusvoimien strategiaa varten. Sodan aikana oli huutava pula työntekijöistä säähavaintoasemille, ja miesten lisäksi sodan aikana työntekijöiksi koulutettiin noin muutama sata säälottaa. Yhteensä jatkosodan aikana lottia oli komennuksella noin 90 000. Seijan mukaan säälotat kokivat yleisesti, että heidän työtään arvostettiin ja että he saivat kiitosta työstään sodan aikana. Tutustumme jaksossa kahteen upeaan sitaattiin, jotka löytyvät säälotta Rauni Purasen henkilökohtaisesti aineistosta, kuten päiväkirjoista ja kirjeistä, sodan aikana. Sitaateista käy ilmi se, että vaikka säälotat toimivat sotatilassa, niin luonnonilmiöt ja säälotan työt tarjosivat heille tästä huolimatta hienoja kokemuksia. Säälotan työssä elämän hienot ja elämän surulliset asiat olivat lähekkäin. Olisihan ihanaa saada lomapäivä, ensimmäinen yli kolmeen kuukauteen. Mutta luulen, että myöhemmin, ehkä lopun ikääni, tulen kaipaamaan torniöitäni. Valvoa yksin tumman, tähtikirjoisen taivaankaaren alla. Mykkä ja musta metsä ympärillä, Virraskosken vuoroin mahtavana pauhatessa, vuoroin lepoon vaimentuessa. Entä revontulet! Niitä on ollut miltei joka yö. Viime viikolla näin elämäni komeimmat. Eteläinen taivas oli korkeiden ruusunpunaisten patsaiden valaisema. Ne näyttivät kaartuvan ylhäällä yhteen ja muodostavan valtavan temppeliholvin. Pylväiden juurella kiemurteli ja säihkyi sähkönvihreä vyö. 17-vuotias tornilotta ja myöhemmin säälotta Rauni Puranen päiväkirjassaan 24. syyskuuta vuonna 1941 Seija on säälotista kertovassa kirjassaan todennut, että ”Varsin tuntemattomaksi jääneestä lottajoukosta oli syytä etsiä tietoa ja tuoda se julki”. On kiinnostavaa, että miten paljon Seija on saanut tutkimastaan aineistosta irti nimenomaan siksi, että hän itse on tehnyt pitkän uran meteorologina. Kysyinkin Seijalta, että millä tavoin hän pystyi eläytymään säälottien historiaan, ja hän kertoi todellakin pystyvänsä eläytymään säälottien työhön ja kokemuksiin säähavaintoja tehdessään ja taivasta tarkkaillessaan. Säälotat saivat tyypillisesti noin kahden viikon koulutuksen työhönsä, mikä on kuitenkin ollut verrattain hyvin lyhyt aika omaksua hyvin vaativaakin tietotaitoa meteorologiasta. Seija toteaakin jaksossa, että säälottien lyhyeen koulutukseen peilaten tuntui hurjalta, että he sillä kokemuksella hyppäsivät vastuulliseen tehtävään. Jakson kuunneltuasi opit, keitä säälotat olivat ja mitä säälottien työtehtäviin kuului jatkosodan aikana. Pääset tutustumaan siihen, minkälaisia meteorologian opintoja säälotille opetettiin sekä mitä kaikkea säälotat mittasivat sääsanomia varten. Sääennusteiden ja säälottien pariin Menneisyyden Jäljillä! Lähteet: Seija Paasonen: Taivasta vartioivat naiset – Säälotat 1940–1944. SKS Kirjat. Helsinki 2026. Seija Paasonen: Naiset jotka maalasivat taivaan. Into. Helsinki 2023. Seija Paasonen: Taiteilijan taivaat – taideteokset meteorologin silmin. Maahenki. Helsinki 2018. Yle Areena: Taiteilijoiden taivaat -podcastsarja. 2019.

  • March 31 · 57 min

    #144 Päiväkirjoja ja 1940-luvun kulttuurista sotahistoriaa

    Menneisyyden Jäljillä – #144 Päiväkirjoja ja 1940-luvun kulttuurista sotahistoriaa Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Jaksossa pohditaan sodankäyntiä ja sitä, minkälaisia sotakokemuksia välittyy 1940-luvun päiväkirjojen sivuilta. Tutustumme juutalaisvainojen aikaan eläneiden naisten kirjoittamiin päiväkirjoihin, jotka toimivat naisten selviytymiskeinona järkyttävien tapahtumien aikaan. Mietimme jaksossa, mikä merkitys päiväkirjojen kirjoittamisella on poikkeusaikoina. Onko olemassa jaettuja tunteita ja kokemuksia, jotka liittyvät sotiin ja miehityksen alla elämiseen? Entä minkälaista on tutkia sotaa nimenomaan päiväkirjojen välityksellä? Jakson keskiössä on yleisesti miettiä, minkälaista on niin sanottu uusi sotahistoria, jota voi lähestyä myös kulttuurihistorian näkökulmasta. Ovatko kansakunnat ja ihmiset lopulta oppineet mitään 1940-luvun historiasta? Jakson vieraana on tutkijatohtori Anna-Leena Perämäki Turun yliopistosta. Pari vuotta sitten jaksossa #95 keskustelimme historioitsija Juho Wilskmanin kanssa sodankäynnin ja tappavan väkivallan historiasta, sillä sodankäynti on tullut 2020-luvulla näkyvämmäksi osaksi nykypäivää länsimaalaisen ihmisen näkökulmasta. Pohdimme tuossa jaksossa kysymystä siitä, miksi ihminen sotii, ja jatkamme tämän kysymyksen pohtimista tässä jaksossa. Anna-Leenan mukaan ihmiset käyvät sotaa siksi, että aina on joku, joka sodasta hyötyy. Sotien aikana syntyy sankarimyyttejä, aseteollisuus kukoistaa ja sodankäyntiä oikeutetaan mahdollisten vanhojen vääryyksien hyvittämisellä. Valtaa, taloudellisia etuja, luonnonvaroja ja hyödyn tavoittelua – niistä on sodat tehty. Anna-Leena on vuonna 2020 julkaistussa väitöskirjassaan osoittanut, miten päiväkirjan kirjoittaminen toimi tärkeänä selviytymiskeinona nuorille juutalaisnaisille 1940-luvun juutalaisvainojen aikana. Päiväkirjoissa tulee esille yksilöiden oma ääni. Kun saksalaiset yrittivät tuhota koko juutalaisten kansakunnan, niin kirjoittamalla he pystyivät tuomaan esiin ajatuksiaan. Päiväkirjojen kirjoittaminen vainojen aikana voidaan lukea jopa kapinalliseksi toiminnaksi, sillä sillä pyrittiin usein ylittämään ajan mahti sekä toimimaan vastarintana koetulle vääryydelle ja hirmuteoille. Jakson aikana luemme ääneen useamman juutalaisvainojen alla eläneiden naisten päiväkirjamerkinnän 1940-luvulta. Varsinaisena jakson menneisyyden jälkenä toimi Itävallasta Norjaan paenneen Ruth Maierin päiväkirjamerkintä siitä päivästä, kun saksalaiset aloittivat Norjan pommittamisen. Ja päivää myöhemmin se alkaa. En halua olla selvillä siitä, mitä tapahtuu. En halua uskoa, että se on pahempaa kuin jos olisin Itävallassa. Ei! […] Vilkaisen pikaisesti ympärilleni kellarissa ja ajattelen: Ensimmäinen kerta. Naiset kyyhöttävät yhdessä joka nurkassa. Monet itkevät. Kaikki pakkautuvat tiiviisti yhteen, pitävät toisiaan kädestä. On lohduttavaa, että meitä on monta, siksi olen rauhallinen. Mutta polveni vapisevat, en voi sille mitään. Puristan Edlan kättä, kun pommit räjähtelevät ulkona. […] Saksalaiset ovat taas perässäni! Tämä ajatus tulee silloin tällöin mieleeni. Ajattelen saksalaisia enemmän luonnonkatastrofina kuin ihmisinä.” – Ruth Maierin päiväkirjasta 10. huhtikuuta vuonna 1940 Anna-Leena kuvaa jaksossa, miten tietyt tunteet ovat yleismaailmallisia sotien aikana. Pelko on luonnollisesti hyvin yleismaailmallinen tunne, jonka voi yhdistää sotaan. Toisaalta myös kokemus toivosta, sillä ihmiset haluavat uskoa, että lopulta käy hyvin. Tutkijan näkökulmasta onkin surullista, että vaikka monet Anna-Leenankin tutkimat henkilöt olivat positiivisia ja luottivat tulevaan, he eivät silti säilyneet hengissä. Joidenkin kohdalla hän kuitenkin pääsi iloitsemaan, että he selvisivät hengissä. Jaksossa kuulemmekin sitaatteja myös Anita Meyerin päiväkirjasta, ja Anna-Leena kertoi päässeensä haastattelemaan Anitaa joitain vuosia sitten nykypäivässä, sillä Anita selviytyi vainojen jäljiltä hengissä. Tätä Anna-Leena kuvaa yhdeksi hänen tutkijan uransa huippuhetkeksi täysin oikeutetusti. Jakson kuunneltuasi opit, minkälainen aineisto päiväkirjat on historiantutkimuksessa ja minkä vuoksi päiväkirjaa kirjoitetaan usein poikkeuksellisina aikoina. Kuulet myös suoria sitaatteja päiväkirjoista, joita 1940-luvun juutalaisvainojen aikaan elävät naiset kirjoittivat. Pohdimme jaksossa myös, miksi ihminen sotii. Pysähdy 1940-luvun historian äärelle Menneisyyden Jäljille! Lähteet: Anna-Leena Perämäki: Kirjoitettu vaino: Selviytymiskeinot juutalaisvainoista nuorten naisten päiväkirjoissa 1940-luvun Ranskassa ja Alankomaissa. Väitöskirja, Turun yliopisto. 2020. Anna-Leena Perämäki: Anne Frank ja hänen kohtalosisarensa. Into. Helsinki 2022. Anna-Leena Perämäki: ”Eräs kirjoitus miehitetystä Pohjolasta – Ruth Maierin päiväkirja ja vainotun kokemukset toisen maailmansodan aikaisessa Norjassa”. Julkaistu Kulttuurihistorian Seuran blogissa 27.1.2023. Luettu 30.3.2026. Hélène Berr: Päiväkirja 1942–1944. Suomennos Erkki Jukarainen. Tammi 2009. Ruth Maier: Ruth Maier’s Diary – A Jewish Girl’s Life in Nazi Europe. Vintage 2010.

  • March 3 · 1 hr 6 min

    #143 Sähköhoitoja, potilaita ja sähköankeriaita

    Menneisyyden Jäljillä – #143 Sähköhoitoa, potilaita ja sähköankeriaita Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Jaksossa tutustutaan sähkölääketieteen historiaan erityisesti potilaiden ja potilaille annettujen sähköhoitojen kautta. Toinen keskeinen näkökulma jaksoon on, miten erilaiset eläimet liittyvät sähkön historiaan – joko lääketieteen kokeiden kohteina tai sähköisen kulttuurin innoittajina. Pohdimme, miltä tuntui saada sähköistä hoitoa vaivoihin ja sairauksiin? Herättikö sähköhoito potilaissa pelkoa vai olivatko potilaat epätoivossa valmiit kokeilemaan mitä tahansa? Keskeistä sähkölääketieteessä ei ole ainoastaan siis se, mitä lääkärit tavoittelivat, vaan minkälaisia kehollisia kokemuksia potilaat kävivät sähköhoidoissa läpi. Miten sähköhoidot muokkasivat osaltaan tieteellistä tietoa sähkölääketiedettä koskien? Ja miten fiktiivinen erotiikka ja sähköankeriaat liittyvät aikansa sähköiseen kulttuuriin? Jakson vieraina on ELBOW-tutkimushankkeen kaksi tutkijaa: hankkeen johtaja ja historian apulaisprofessori Soile Ylivuori sekä väitöskirjatutkija Edna Huotari, molemmat Helsingin yliopistosta. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä ELBOW-tutkimushankkeen kanssa.* Viime jaksossa pääsimme tutustumaan sähkölääketieteen historiaan, ja tässä jaksossa jatkamme siitä, mihin viimeksi jäimme. Siinä missä edellisessä jaksossa keskityimme nimenomaan lääketieteen näkökulmaan kenties enemmän lääketieteen harjoittajien – lääkäreiden ja tutkijoiden – näkökulmasta, tänään on potilaiden vuoro. Sähköhoidot olivat useimmiten hoitomuoto, johon turvauduttiin, kun mikään muu hoito ei tepsinyt. Mutta auttoiko sähköhoitokaan kaikkiin vaivoihin vai oliko hoito vain kivuliasta ilman toivottua helpotusta tilanteeseen? Kun sähköä opittiin varastoimaan vuonna 1745 Leydenin pullon avulla, mikä mahdollisti sähkökokeilut myös lääketieteessä, potilaille annetut sähköiskut olivat alkuun verrattain voimakkaita ja myös hyvin kivuliaita. Eräs halvaantumiseen hoitoa etsinyt potilas esimerkiksi ei halunnut enää jatkaa sähköhoitoja, vaikka ne olivatkin auttaneet, mikä kertoo hoitojen kivuliaisuudesta. Potilaiden kivuliaat kokemukset johtivat siihen, että sähköhoitoja kehitettiin lempeämpään ja kevyempään muotoon. Esimerkiksi niin sanottuja sähkökylpyjä saatettiin kuvailla jopa miellyttäväksi hoitomuodoksi, mitä tulee tosin verrata aikansa lääketieteen muihin hoitoihin ja niiden kivuliaisuuteen. Yksi hyvin jännittävä näkökulma 1700- ja 1800-lukujen sähkökulttuuriin on eläinten rooli. Eläimiä käytettiin sähkölääketieteen kokeissa, kuten Luigi Galvanin kuuluisissa sammakkokokeissa, joissa sammakoiden raajat saatiin sätkimään sähkön avulla. Eläimiä hyödynnettiin sähkötieteessä myös elävinä erityisesti, kun eläin on tuottanut sähköä. Esimerkiksi sähköankeriailla on ollut valtava merkitys eurooppalaisessa sähkölääketieteen kehityksessä. Koska sähköankeriaan sähköiskut olivat niin voimakkaita ja iskuja tuli monta peräkkäin, niitä pystyttiin eri tavalla hyödyntämään sähkön tutkimiseen verrattuna eurooppalaisiin sähköisiin kaloihin, kuten sähkörauskuihin. Sähköankeriaita on yritetty kuljettaa Eurooppaan aina 1740-luvulta 1770-luvulle asti, jolloin sähköankeriaiden kuljetus viimein onnistui. Sähköankeriaat saivat helposti mustelmia ja niitä varten piti olla puhdasta vettä, mikä teki niiden kuljettamisesta purjeveneissä vaikeaa. Sähköankeriaiden tutkimus oli lähtölaukaus lopulta myös Galvanin tutkimuksille. Sähköankerioiden merkitys eurooppalaiselle kulttuurille oli myös kirjallinen, sillä sähköankeriaista muodostui eroottinen metafora, jota hyödynnettiin eroottisessa fiktiivisessä kirjallisuudessa. Jakson menneisyyden jälkenä toimiikin eroottinen runo sähköankeriaasta ja naisesta. Ja niin peto kasvoi rakastamaan hänen kasvojaan, Nostatti hänen kauneuttaan, ylisti hänen sulojaan, ja ei mikään kiinnittänyt naisen huomiota, ennen kuin lammesta nousi pitkä ankerias, kuin noiduttuna, hän tunsi voiman kasvavan sisässään, ja ankerias mudasta kasvoi… Ankerias kasvoi pystyyn, ja voitti hänen huomionsa Sekä sileytensä että kokonsa vuoksi, ja hän puhutteli naista: ”Viehkeä, kaunis rouva, antakaa kätenne, sillä ainoastaan te voitte saada minut seisomaan, sillä olette minua siunanneet” Tyytyväisenä hänen tapoihinsa ja puheesensa, nainen anoi olentoa lähtemään tihkuvasta pedistään ja peto niin teki, hetkessä ja tuo paikka, paras paratiisi, kuten Mooseskin sanoi Ja pian tuo sähköinen tuli lämmitti naisen sydäntä, kaikki tuo tuli joka pedosta hehkui, luonto omisti tuon tunteen ja tuosta iloisesta hetkestä tähän päivään, Vaimo, kodinhoitaja, ja nainen, pyhitetty… sähköinen ankerias. – Adam Strong teoksessa The electrical eel, or, Gymnotus electricus vuodelta 1777 Eläimet eivät olleet ainoita, jotka olivat sähkölääketieteen kokeilujen kohteina, vaan myös muun muassa teloitettujen vankien ihmisruumiita tai niiden osia käytettiin kokeissa. Kuolleilta vangeilta saatettiin esimerkiksi irrottaa päitä, joiden kasvot saatiin ikään kuin elämään sähkön avulla. Kuolleiden ruumiiden käyttö lääketieteen kokeissa kuului ajan tieteen tekemiseen, mikä tarkoitti sitä, että ajoittain ruumiista saattoi olla jopa pulaa. Muun muassa Englannissa tämä johti niin sanottuun hautojen ryöstelyyn, jossa hautoja kirjaimellisesti käännettiin, ruumiita anastettiin ja lopulta kaupattiin niin sanotusti mustilla markkinoilla tieteen tarkoituksiin. Ajatus siitä, että kuolleet voi herättää henkiin sähköllä, on toiminut inspiraationa myös Mary Shelleyn klassikkoromaanissa Frankensteinissa, joka julkaistiin Englannissa vuonna 1818. Jakson kuunneltuasi opit, millä tavalla sähköhoitoja mainostettiin sekä miten hoidot potilaiden näkökulmasta koettiin 1700- ja 1800-luvulla. Opit myös, mikä merkitys sähköankeriailla on ollut niin eurooppalaisen lääketieteen kehityksessä kuin eroottisen fiktiivisen kirjallisuuden inspiraationa. Sähköisen jakson pariin Menneisyyden Jäljille! Lähteet: ELBOW-tutkimushankkeen nettisivut Edna Huotari & Stefan Schröder: ”Venus Electrificata – Electric Valentine’s Day Part I”. Julkaistu ELBOW-blogissa 13.2.2025. Edna Huotari & Stefan Schröder: ”Electricity, love and desire – Electric Valentine’s Day Part II”. Julkaistu ELBOW-blogissa 14.2.2025. Edna Huotari; Saara-Maija Kontturi; Soile Ylivuori & Stefan Schröder: ”Frog legs, headless corpses, and Frankenstein – A Halloween-inspired look on the history of electricity”. Julkaistu ELBOW-blogissa 31.10.2024.

  • February 10 · 56 min

    #142 Sähköä, lääketiedettä ja tieteen tekemistä

    Menneisyyden Jäljillä – #142 Sähköä, lääketiedettä ja tieteen tekemistä Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Jakson aiheena on sähkölääketiede ja sen käyttö 1700- ja 1800-luvuilla Euroopassa. Pohdimme jaksossa, milloin sähkö keksittiin ja milloin sitä opittiin varastoimaan. Oliko 1700- ja 1800-lukujen aikalaisille sähkö pelottava, uteliaisuutta herättävä tai kenties ihmettä muistuttava ilmiö? Miksi ihmeessä sähköä alettiin soveltaa lääketieteessä sairauksien parantamiseen? Entä toimiko se? Jakson vieraina on ELBOW-tutkimushankkeen kaksi tutkijaa: hankkeen johtaja ja historian apulaisprofessori Soile Ylivuori sekä postdoc-tutkija Saara-Maija Kontturi, molemmat Helsingin yliopistosta. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä ELBOW-tutkimushankkeen kanssa.* Minulla on ollut suuri ilo olla muutama edellinen vuosi mukana eräässä äärimmäisen kiinnostavassa tutkimushankkeessa, jolle olen tehnyt tiedeviestintää. Kyseinen tutkimushanke keskittyy sähkölääketieteen historiaan 1740-luvulta 1840-luvulle Euroopassa ja Atlanttisessa maailmassa aikana, jolloin sähköä opitaan varastoimaan ja vähitellen hyödyntämään erilaisiin tarkoituksiin. Yksi näistä tarkoituksista oli lääketiede ja ihmisten parantaminen erilaisten tautien ja sairauksien kourista. Meille nykypäivässä on vaikea kuvitella elämää ilman sähköä, jonka osuutta niin arjessamme kuin teollisuudessa ja teknologiassa pyritään jatkuvasti kasvattamaan. Vaikka sähkö on ilmiönä tunnettu antiikin ajoista saakka – esimerkiksi meripihkan hankaamisen sekä sähköisten kalojen kautta – niin ennen 1700-lukua ei osattu selittää, mistä tämä johtui. Sähköinen aikakausi alkaa lopulta vuonna 1745, jolloin keksitään ensimmäinen sähkön kondensaattori eli Leydenin pullo. Kokeilimme hankkeen tutkijoiden kanssa rakentaa itse Leydenin pulloa – voit katsoa videon tästä onnistuneesta kokeilusta täältä. 1700-luku oli lääketieteen ja ylipäätään tieteen historiassa taitekohta, jolloin vielä vallitsi ajatus siitä, että luonto on aina tarkoituksenmukainen ja hyödyllinen. Kun sähkö löydetään, niin ajatellaan, että sillä on oltava tarkoitus, että miksipä ei lääketieteellinen. On myös muistettava, että 1700-luvulla tiede ja uskonto eivät ole toisistaan erilliset. Ajateltiin, että Jumala on antanut luonnon ja sen ilmiöt ihmisiä varten, ja ihmiset voivat hyödyntää luontoa Jumalan luvalla. Alkuun, kun sähkö keksittiin, sitä kuvailtiin usein nestemäiseksi aineeksi. Tämä johtui osin siitä, että kun sähköä opittiin varastoimaan pulloon, niin sen olomuodon oli loogista ajatella olevan nestemäinen. Ajateltiin myös, että sähkö virtaa nesteen lailla kehossa, ja sähköhoidoilla saadaan ihmisen kehossa olevat tukokset auki, jolloin ihminen tervehtyy sairauksista. Sana sähkö merkitsee yleisesti erittäin hienojakoisen, nesteen kaltaisen aineen vaikutuksia, joka ominaisuuksiltaan eroaa kaikista muista meille tunnetuista nesteistä. Tämä sähköinen neste kykenee yhdistymään lähes jokaiseen aineeseen, mutta yhtyy joihinkin aineisiin helpommin kuin toisiin. Liikkeeltään se on hämmästyttävän nopeaa. Sitä myös säätelevät erityiset lait, ja se tuottaa suuren joukon omalaatuisia ilmiöitä … Koska olemme täysin tietämättömiä sähköisen nesteen todellisesta luonnosta, sitä on mahdotonta määritellä muulla tavoin kuin sen keskeisten ominaisuuksien perusteella: näistä kyky hylkiä ja vetää puoleensa kevyitä kappaleita on yksi merkittävimmistä. … Ihmiskehoon on sähköä tähän saakka yleensä sovellettu parantavassa tarkoituksessa joko niin sanotulla kipinämenetelmällä tahi antamalla sähköiskuja. Molemmat näistä toimenpiteistä ovat kuitenkin rajuja, ja vaikka voimakas shokki saattaa soveltua joidenkin potilastapausten hoitoon, se voi olla haitaksi toisissa, joissa maltillinen ja yksinkertainen sähköistäminen olisi voinut olla suuremmaksi hyödyksi. – Encyclopaedia Britannica vuodelta 1771 Alkuvaiheessa ei ollut keinoa mitata sähköä, niin ainut, miten sitä pystyi tutkimaan, oli ihmiskehon kokemuksen kautta. Piti siis antaa itselleen tai muille sähköiskuja, jonka jälkeen saattoi kirjata ylös, että miltä se tuntui ja mitä tapahtui. Kiinnostavaa on, että niin ihmiskeho kuin teknologia olivat keskeisiä sähkölääketieteen kehityksessä: lääkäri hoiti potilaita sähköllä aina laitteen välityksellä ja seurasi, mitä potilaan kehossa tapahtui. Kun sähköä alettiin käyttää lääketieteellisiin tarkoituksiin, niin ajateltiin, että nyt on keksitty vihdoin kaiken terveyden ja sairauden ratkaisu, että se parantaa kaiken. Iloittiin, että sähkö on vitaalinen voima, joka saa ihmiset elämään ja jota lähdettiin ihmelääkkeenä kokeilemaan kaikkeen mahdolliseen 1740-luvulta eteenpäin. Pidemmällä aikavälillä kuitenkin huomattiin, että ihan kaikki sairaudet eivät parantunutkaan sähköllä, ja näin sähkön käyttö alkoi paikantua tarkemmin eri sairauksien hoitoon. Sähkölääketieteen pitkä historia on aaltoliikettä. Siinä on nousukausia, jolloin teknologisen edistyksen tai uusien käyttötapojen seurauksena tulee buumi, jolloin siitä ollaan innoissaan. Tätä seuraa usein laskukausi, jolloin havaitaan, ettei se parannakaan kaikkea. Jakson kuunneltuasi opit, koska sähkön tuottaminen ja sen varastoiminen on keksitty. Opit myös, minkä vuoksi sähköä päädytään kokeilemaan lääketieteessä sekä minkälaista lääketiede ja tieteen tekeminen ylipäätään olivat 1700- ja 1800-luvuilla. Sähköisen historian pariin Menneisyyden Jäljille! Lähteet: ELBOW-tutkimushankkeen nettisivut Saara-Maija Kontturi: ”Archive Travel Log: On the Tracks of Swedish Practitioners”. Julkaistu ELBOW-blogissa 16.10.2025.

  • January 20 · 49 min

    #141 Kova tee, kupliva jazz ja 1920-luvun svengaava Sörnäinen

    Menneisyyden Jäljillä – #141 Kova tee, kupliva jazz ja 1920-luvun svengaava Sörnäinen Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Tässä jaksossa keskustelemme Sörkka svengaa -musiikkinäytelmään liittyvistä teemoista. Jaksossa palaamme 1920-luvun Sörnäisiin ja Vallilaan, missä kieltolaki, salakuljettajat ja jazz täyttivät ravintolat ja porttikongit. Pohdimme, minkälaista elämä oli sisällissodan jäljiltä jakautuneessa Suomessa. Miten uudet keksinnöt ja ilmiöt, kuten matkagramofoni, pölynimuri ja musiikkityylit, muuttivat arjen kulttuuria ja elämää? Millä tavoin 1920-luvun ilmapiiri vaikutti sukupuolirooleihin ja erityisesti naiseuteen? Millaisia olivat kadunkulmien tarinat ja sörkkalaisten värikäs kieli? Entä mitä kaikkea kätkeytyi ajan toiveikkaaseen, mutta vaaralliseen ilmapiiriin? Jakson vieraina ovat filosofian tohtori, dosentti ja tietokirjailija Mikko-Olavi Seppälä sekä Sörkka svengaa -näytelmän ohjaaja Reetta Ristimäki. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Greta Tuotannon ja Musiikkiteatteri Kapsäkin kanssa.* Tämä on siitä erityinen jakso, että se nauhoitettiin Helsingissä, Musiikkiteatteri Kapsäkissä livenä 7. marraskuuta 2025 eikä siten ole perinteinen studionauhoitus. Jakso on siis tallenne tämän podcastin ensimmäisestä livevedosta. Jakson sisältö ja äänenlaatu kuitenkin vastaavat aivan tavallista jaksoa, mutta jaksoa on hauska kuunnella tietäen, että meidän keskustelijoiden lisäksi läsnä olivat livepodcastin kuuntelijat paikan päällä – kiitos kaikille teille, jotka olitte paikan päällä kuulemassa tätä! Keskustelemme jaksossa marraskuussa 2025 ensi-iltansa saaneesta Sörkka svengaa -esityksestä, joka perustuu Anneli Kannon käsikirjoitukseen, Reetta Ristimäen dramatisointiin ja ohjaukseen sekä Marko Puron sävellyksiin sekä musiikin johtamiseen – kaikkien muiden esityksen upeiden tekijöiden lisäksi. Tiivistettynä esitys sijoittuu 1920-luvun Helsinkiin ja Sörnäisten kaupunginosaan, jossa ravintola Pariisissa tarjoillaan kieltolain hengessä niin sanottua kovaa teetä eli salaa viinaa. Esityksessä ravintolan tarjoilija Eevan (Elsa Saisio) eteen saapuu yllätys, kun punavankina kauan lusinut sulhanen Ema (Karlo Haapiainen) palaa Sörkkaan. Vuonna 1918 käyty sisällissota muutti Suomea, ja 1920-luvulla Suomessa virtasivat erilaiset aatteet, uudet tanssit ja musiikit, pukeutumistyylit sekä keksinnöt ankaran moralismin silmien alla. Jäin jakson nauhoittamisen jälkeen itse katsomaan esityksen, ja esitys ilahdutti valtavasti. Juoni tempasi mukaansa, stadin slangi toi väriä esitykseen ja musiikki loi aikalaistunnelmaa. Oli erityisen hurmaavaa nähdä aiemmassa jaksossa #127 vieraana ollut näyttelijä Elsa Saisio livenä työssään lavalla. Mikko-Olavi Seppälä kertoo jaksossa Helsingin eri tanssipaikoista, joista Mustikkamaan ulkoilmalava oli yksi. Kuva: Helsinkikuvia.fi / Helsingin kaupunginmuseo, ”Mustikkamaan tanssilava”, kuva 1920-30-luvuilta. Jaksossa keskustelemme kuitenkin ennen kaikkea siitä, minkälaisia 1920-luvun Sörnäinen, Helsinki ja koko Suomi olivat. Reetta ja Mikko-Olavi ovat yhtä mieltä siitä, että 1920-luku oli ristiriitainen ja värikäs vuosikymmen, jossa oli ankeutta ja köyhyyttä, epäluuloa ja kaunaa, mutta myös optimismia ja innostusta ja tulevaisuuden toivoa. Vaikka Sörkka svengaa -esitys on ennen kaikkea viihdyttävä ja sinänsä kevyt ja humoristinen musiikkiteatteriesitys, on sen kautta mahdollisuus tarkastella myös 1920-luvun erilaisia yhteiskunnallisia vakavampia teemoja. Näitä ovat esimerkiksi eri aatteiden välinen vastakkainasettelu, köyhyys ja toisaalta pyrkimykset luokkanousuun sekä kieltolain aiheuttamat lieveilmiöt, alkoholismi näistä kärjessä. Musiikkikomedia on Mikko-Olavin mukaan ikivanha ja aina suosiota nauttinut esitysmuoto, ja vaikka se yleisesti mielletään kevyenä esitysmuotona, taipuu se Reetan mukaan myös sisältöön, joka ”ei ole kevyttä pintaliitoa”. Jakson menneisyyden jäljiksi valikoituivat kaksi sitaattia, joista ensimmäinen on vuonna 1930 julkaistusta kappaleesta Jazzityttö ja toinen Sörkka svengaa -esityksen nimikkokappaleesta. Jos missä jazzipiikki liikkuu / ei suruja hän tunnekaan kun hentun polvella hän kiikkuu / tai jazzaa hänen rinnallaan. Otsan otsaan kiinni painaa / veli suukon sulle lainaa ja kohta pois sen sulta vaatii / käy toisille sen antamaan. – Veli Veijo kappaleessaan Jazzityttö, 1930 Kundini kanssa me kartsalla vain dallaillaan Ja porttareissa ronskisti me kaulaillaan Käy Kurvissa ain suihke, Linjoilla taas kuiske Smuglarit häärii ja fyrkkaa käärii satamäärii Ja Sörkka svengaa, Klabbi vispaa vaan Ei syytä flaidaa, Sörkka svengaa taas – Säkeitä Sörkka svengaa -musiikkinäytelmän laulusta Helsingissä asui 1920-luvulla 200 000 asukasta, mikä teki siitä käytännössä ainoan suurkaupungin Suomessa. Näin ollen erilaiset kansainväliset ilmiöt ja keksinnöt, kuten jazz, kabaree, radio, jääkaappi, gramofoni ja tanssilavat saapuivat usein ensimmäisenä Helsinkiin, leviten sitten muualle Suomeen. Samalla, kun kansainväliset vaikutteet tulvivat Suomeen ovista ja ikkunoista, yritettiin raittiusliikkeen, kieltolain ja tiukan moralismin hengessä sulkea ovia ja ikkunoita – mutta turhaan. Kysyin jakson lopussa Reetalta ja Mikko-Olavilta, että oliko 1920-luku lopulta iloinen vuosikymmen. He antoivat tähän toisiaan täydentävät vastauksen. Reetta totesi, ettei hän ole varma, oliko 1920-luku lopulta kovinkaan iloinen köyhyyden, orpojen lasten, punaleskien, työttömyyden, nälän ja alkoholismin keskellä. Mikko-Olavi puolestaan toi esiin, että 1920-luvun iloisuus perustui nimenomaan kontrastiin aiempaan vuosikymmeneen sekä ensimmäiseen maailmansotaan nähden. 1920-luku oli nuorten ihmisten, optimismin, jälleenrakentamisen ja nousukauden vuosikymmen, mikä toi iloa synkkien asioiden keskelle. Ristiriitainen vuosikymmen siis. Jakson kuunneltuasi pääset pohtimaan, minkälainen vuosikymmen 1920-luku Suomessa ja erityisesti Helsingissä oli. Kuulet vuosikymmenen uusista tuulista, aatteista ja keksinnöistä sekä siitä, miksi vuosikymmen oli monella tavalla ristiriitainen. Pääset myös Sörkka svengaa -musiikkiteatteriesityksen tunnelmaan sekä miettimään, millä tavoin menneisyyden voi herättää henkiin nykypäivän kulttuurituotannossa. Svengaillaan Sörkassa ja Menneisyyden Jäljillä! Lähteet: Greta Tuotanto -nettisivut Musiikkiteatteri Kapsäkki -nettisivut Sörkka svengaa -esityksen tiedot Videoesimerkki 1910-luvun apassitanssista Mikko-Olavi Seppälä: Suruton kaupunki – 1920-luvun iloinen Helsinki. WSOY. Helsinki 2016. Pekka Jalkanen: Alaska, Bombay ja Billy Boy – Jazzkulttuurin murros Helsingissä 1920-luvulla. Etnomusikologisen seuran julkaisuja, osa 2. 1989. Pekka Jalkanen: ”Jazzkulttuurin murros ja maailmankuvan muutos populaarimusiikissa”. Etnomusikologian vuosikirja 1989–1990, Vol. 2, sivut 233–237. 1990.

  • January 6 · 1 hr 7 min

    #140 Hakkereita, tietotekniikkaa ja keksintöjä

    Menneisyyden Jäljillä – #140 Hakkereita, tietotekniikkaa ja keksintöjä Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Jaksossa keskustelemme hakkereiden ja tietotekniikan historiasta. Pohdimme jaksossa, minkälaisia taitoja hakkereilla on ja minkälaisia kykyjä tietotekniikassa on muutaman vuosisadan aikana tarvittu. Minkälaisia jälkiä hakkerit ovat hyvässä ja pahassa jättäneet tietotekniikan historiaan? Koska on keksitty maailman ensimmäinen tietokone? Onko tietoturvan asiantuntijoita tarvittu yhtä kauan kuin tietotekniikka on ollut käytössä? Jakson vieraana on itseään nörttidosentiksi kutsuva, tietojenkäsittelyn tohtori ja tietokirjailija Linus Nyman. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Kustantamo S&S kanssa.* Mitä sinulle tulee mieleen sanasta hakkeri? Kenties tietokoneen äärellä istuva nuori miesoletettu, joka pyrkii murtautumaan tietojärjestelmiin pahat mielessään? Jos samaa kysymystä olisi kysytty 1900-luvun puolivälissä, olisi vastaus ollut erilainen. Tuolloin hakkeriksi olisi luonnehdittu henkilöä, joka oli teknisesti valtavan etevä, luova ja taitava, mutta jota ei missään nimessä kuvattaisi rikolliseksi henkilöksi. Kun hakkeri-sana keksittiin, sen tarkoitus oli positiivisessa hengessä viitata henkilöön, joka oli taitava tietotekniikan kanssa ja valmis etsimään uusia ratkaisuja. Negatiiviset merkitykset löysivät tiensä hakkerien pariin vasta hieman myöhemmin. Jakson vieras Linus on todennut hakkereista seuraavaa: ”Tunnen hakkereita, jotka ovat lakanneet käyttämästä hakkeri-termiä sanaan liitettyjen kielteisten mielleyhtymien vuoksi. Se on sääli etenkin siksi, että sana henkii historiaa ja perinteitä. Hakkereita yhdistää uteliaisuus ja rakkaus haasteisiin – ja nämä haasteet voivat olla joko uskomattoman hyödyllisiä tai täysin turhanpäiväisiä.” Linuksen tavoitteena on palauttaa hakkeri-sanan positiivinen ja alkuperäinen merkitys – tai ainakin muistuttaa ihmisiä tästä alkuperäisestä merkityksestä. Kirjaansa varten Linus toteutti haastatteluita, joissa hän haastatteli tietotekniikan asiantuntijoita sekä hakkereiksi kutsuttuja osaajia. Menneisyyden jäljen kautta äänessä on emeritusprofessori Reino Kurki-Suonio, joka kuvailee haastattelussaan sitä, miltä tietokoneiden kanssa työskentely tuntui 1960-luvulla. Ensimmäinen tietokone saapui Suomeen vuonna 1958, ja Kurki-Suonio kertoi käyttäneensä tietokonetta ensimmäisen kerran vuonna 1960. Hakkereita yhdistää Linuksen mukaan uteliaisuus ja se, että haluaa ymmärtää, että miten tämä toimii. Hakkerit myös haluavat mennä tästä askeleen pidemmälle ja pohtia, voisiko laitteen kanssa tehdä jotain uutta, jota ei ole koskaan aiemmin tehty. Kerroin äidilleni että nyt olen näiden… ei tietokone sanaa vielä ollut. Sähköaivoiksi kai niitä sanottiin. Niiden kanssa rupeen nyt tekeen töitä, ja äiti katto vähän pitkään ja sanoi että “Mahtaakohan toi olla viisasta? Eikös noiden koneiden kanssa tuu hulluksi?” Mä sanoin “Voi sinä äiti muori et tiedä mitään, koneitahan ne vaan on.” Niin vähän mä silloin ymmärsin. – Emeritusprofessori Reino Kurki-Suonio haastattelussa vuonna 2022 Nykyisin tietokoneet ovat Linuksen mukaan niin turvallisia, että on todennäköisempää, että haavoittuvuus löytyy pikemmin tietokoneen käyttäjästä kuin itse tietokoneesta. Jos nykyään haluaa hakkeroida koneen, on helpompaa siis hakkeroida ihminen. Käytännössä tämä tarkoittaa, että sen sijaan, että hakkeroi koneen antamaan rahaa, niin on helpompaa huijata suoraan ihminen antamaan rahaa. Vaikka yhä nykyisin tällainen erilainen rikollinen toiminta on tahrinut hakkeri-sanan positiivisen maineen kekseliäisyydestä, ongelmanratkaisusta ja luovuudesta, on Linuksen kirjan nimen mukaisesti yhä nykyäänkin olemassa hyviä hakkereita. Monet hakkerit selvittävät erilaisia niin sanottuja haasteita ja pulmia harrastuksena. On lukuisia tapauksia, joissa hakkerien löydettyä jostain laitteesta tai tietotekniikasta haavoittuvuuden, he ilmoittavat siitä suoraan yrityksille – vaikka he eivät läheskään aina saa kiitosta tästä. Jakson kuunneltuasi opit, mitä sanalla ”hakkeri” on alkujaan tarkoitettu. Kuulet myös mielenkiintoisia tarinoita siitä, mitä hakkerit ovat onnistuneet tekemään ja minkälaisten eri laitteita voi hakkeroida. Hakkeroinnin pariin Menneisyyden Jäljillä! Lähteet: Linus Nyman: Hyvät hakkerit. S&S. Helsinki 2025. Yle Areena: Sotaleikit -elokuva. WarGames, USA 1983.

  • Dec 16, 2025 · 1 hr 3 min

    #139 Musiikkiteatteria Turussa ja Pariisissa 1800-luvun taitteessa

    Menneisyyden Jäljillä – #139 Musiikkiteatteria Turussa ja Pariisissa 1800-luvun taitteessa Lotta Vuorio © 2025 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Tutustumme jaksossa Turun ja Pariisin väliseen kulttuurivuorovaikutukseen 1700-luvun lopusta 1840-luvulle musiikin ja teatterin parissa. Kysyn jaksossa, minkälaista kulttuurielämä oli 1800-luvun vaihteen molemmin puolin Pariisissa ja Turussa sekä miten kulttuurinen vuorovaikutus näkyi kaupunkien välillä. Ketkä musiikkia ja teatteria esittivät, entä ketkä sitä katsoivat? Missä esityksiä seurattiin? Entä minkälainen oli seurapiirien ja sivistyneistön maailmankuva ja miten se näkyi esityksissä? Jakson vieraina ovat Opera i periferin- eli Oopperaa periferiassa -hankkeen johtaja ja Suomen historian professori Charlotta Wolff sekä hankkeen väitöskirjatutkija Mikko Saira Turun yliopistosta. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Svenska Litteratursällskapetin kanssa.* Aiemmin tänä vuonna jaksossa #130 keskustelimme musiikin historiasta naismuusikoiden menneisyyden seurassa. Innostuin siltä istumalta, kun sain mahdollisuuden tuottaa heti samalle vuodelle toinen musiikkiaiheinen jakso. Musiikin lisäksi otamme jaksoon mukaan teatterin ja pohdimme, värför Paris, vi har ju Åbo. Klassikkoreferenssi Pariisin ja Turun väliltä juontaa tässä yhteydessä juurensa Oopperaa periferiassa ? -tutkimushankkeeseen, jonka kaksi tutkijaa ovat jakson vieraina. Vaikka meitä nykypäivässä huvittaa vertaus Pariisin ja Turun välillä, on näiden kahden kaupungin kulttuurinen vuorovaikutus ollut vilkasta 1800-luvun taitteessa, jolloin Pariisi oli Euroopan ensisijainen kulttuuripääkaupunki. Ajoittain on helppo unohtaa, miten kansainvälisesti värikästä ja aktiivista ihmisten elämä on ollut aiempina vuosisatoina. Ihmisten mukana ja kaupunkien välillä matkustivat aatteet, ideat, maut ja kulttuuriset vaikutteet. Onkin kiinnostavaa, minkälaisia kulttuurisia vaikutteita ja ideoita Turkuun kantautui sekä mitä Turun kulttuuritoimijat itse aktiivisesti tekivät yllättävänkin laajan kulttuuriohjelmistonsa eteen. Charlotta ja Mikko kertovat jaksossa, miten he suuresti ilahtuivat siitä määrästä ohjelmistoa, jota Suomen teattereista löytyi 1790-luvulta 1840-luvulle. Siinä missä Charlotta odotti olevansa iloinen, jos he löytävät kymmenisen eri esitystä tuon 50 vuoden ajalta, on tähän mennessä löytynyt yli 340 esitystä ja yli 180 eri teosta, joita Suomessa on tuona aikana esitetty. Kerrassaan upea määrä! Keskustelemme jaksossa erityisesti taidemuodosta nimeltä opéra comique, joka oli puhuttua teatteria, jonka väleissä oli laulua. Se ei ollut läpeensä laulettua esitystä, kuten ooppera, vaan puhutun teatterin keskellä oli kupletteja ja kevyitä musiikkinumeroita – näin ollen sitä voisi Opera comique on puhuttua teatteria, jossa välissä on laulua. Se ei ollut läpeensä laulettua, vaan siinä on kupletteja ja ajalleen kevyttä musiikkia, minkä vuoksi sitä voisi kuvailla nykypäivän termein musiikkiteatteriksi. Jakson menneisyyden jälki kertoo aikalaisen kuvauksen siitä, minkä vuoksi opéra comique oli vetovoimainen taidemuoto. Katsoin, etteivät suuret oopperat kesäisin ole esittämisen vaivan arvoisia eivätkä viihdyttäviä. Pitää olla lyhyitä näytelmiä, jotka eivät varasta liikaa onnellista kesäaikaa. Sellaisia ovat opéra comiquet. Kokeiluni onnistui: koskaan mikään näytelmä ei ole saanut samanlaista vastaanottoa. Näyttäisi siltä, että katsellaan mieluummin ihmisten seikkailuja kuin jumalten. Gustaf Johan Ehrensvärdin päiväkirjasta 19.6.1776 Opera comiquen suosio perustui yllä olevan sitaatin sekä Charlottan mukaan siihen, että se oli kevyttä, viihdyttävää eikä vie liikaa aikaa. Siinä käsiteltiin ihmisten elämää eikä jumalten asioita tai abstrakteja asioita – eli jotain, mihin jokainen voi samaistua. Charlotta on todennut artikkelissaan Musik i vardag och fest hos adeln i 1700-talets Sverige vapaasti suomennettuna seuraavasti: ”Musiikki toimi osana vallan ja kommunikaation seremoniallista näyttämöllistämistä. Yhdessä musisoiminen ja musiikin kuunteleminen olivat yleisiä sosiaalisessa elämässä.” Musiikin ja teatterin sosiaalisuus perustui myös siihen, että niissä oli mahdollista käsitellä ajan politiikkaa. Teatteri oli mainio kritiikin esittämisen muoto, koska siellä saattoi improvisoida. Vaikka periaatteessa piti olla toimilupa ja sensuurin hyväksymät näytelmät, niin improvisaation kautta esityksiin saattoi sisältää poliittista kritiikkiä esimerkiksi viittaamalla toisiin lauluihin. Näin pystyi viittaamaan johonkin sanomatta sitä suoraan. Jakson kuunneltuasi opit, minkälainen taidemuoto opéra comique oli 1800-luvun taitteessa sekä miksi tätä taidemuotoa voi verrata musiikkiteatteriin. Kuulet myös, minkälainen arvomaailma ajan porvaristolla oli sekä miten tuo arvomaailma näkyi taiteessa. Jakson keskiössä on myös, millä tavoin taide ja kulttuurimaku siirtyivät Pariisin kulttuurikeskuksesta Turkuun ja millä tavoin Turun kulttuuritoimijat aktiivisesti toimivat kulttuurielämän eteen. Musiikkia ja teatteria Menneisyyden Jäljillä! Lähteet: Oopperaa periferiassa? -hankkeen nettisivut Svenska Litteratursällskapetin nettisivut Charlotta Wolff: ”Musik i vardag och fest hos adeln i 1700-talets Sverige”. Arte et Marte, Vol. 78, No. 2, sivut 18–21. 2024. Ninan aaria: Quand le bien-aimé reviendra. Dalayracin oopperasta Nina, ou la folle par amour. 1786. Grétryn ooppera Richard Coeur de Lion. 1784. Grétryn ooppera L’amant jaloux. 1778.

  • Dec 2, 2025 · 1 hr 8 min

    #138 Turun palo Suomen historian käännekohtana

    Menneisyyden Jäljillä – #138 Turun palo Suomen historian käännekohtana Lotta Vuorio © 2025 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Tässä jaksossa keskustelemme vuoden 1827 Turun palosta, sen tarkoista tapahtumista ja kokemuksista. Käsittelemme jaksossa ensin, miten Turun palo sai alkunsa, miten se levisi ja minkälaista jälkeä se jätti jälkeensä. Tämän jälkeen pohdimme, minkälaisia vaikutuksia Turun palolla oli niin materiaalisesti, henkisesti kuin historiallisesti. Minkälaisia aikalaiskokemuksia Turun paloon liittyy ja mitä kokemukset katastrofin pelosta kertovat meille nykypäivässä? Miten Turun paloon suhtauduttiin muualla Suomessa ja ulkomailla? Entä miten Turun palo vaikutti käsitykseemme Suomen historiasta – mikä kaikki olisi toisin, jos vuoden 1827 tuhoisaa paloa ei olisi tapahtunut? Jakson vieraana on Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmi. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyösssä Svenska Litteratursällskapetin kanssa.* On vuosi 1827, 4. syyskuuta. Suomen suurimmassa kaupungissa Turussa, Aninkaistenmäellä, lähti kirjaimellisesti kytemään suuronnettomuus, jota voi kuvata Suomen historian yhdeksi käännekohdaksi. Illalla 4. syyskuuta tuli riehaantui ja nälkäänsä roihuten levisi vallattomasti, jättäen jälkeensä Suomen ja Pohjoismaiden historian suurimman kaupunkipalon. Hannu on kuvaillut Tunteiden palo -kirjassaan (2022, ruotsinnos Åbo i Lågor 2025) omia muistojaan Turun palosta seuraavasti: ”Näin lapsena unta, että kotikaupunkini Turku oli tulessa. – – Tulipatsaat heittivät tuhkaa tuulen kuljetettavaksi, ja vaikka hetki sitten uhka oli jo tuntunut jäävän taakse, roihun ahneus ei asettunut. – – Lapsena mielikuvitustani ruokki koulukirja Vanhaa ja uutta Turkua, joka jaettiin kansakoulun ensimmäisen luokan oppilaille kotiseutuoppaaksi. – -Mustavalkoisessa teoksessa oli aukeama, jolla kuvattiin eloisasti ja mielikuvitusta kutkuttavasti palon syttymistä illalla 4. syyskuuta 1827. – – Paljon myöhemmin minulle selvisi onnettomuuden järkyttävä laajuus. Turun palo oli Suomen historian taitekohta.” Se, että Hannulla on lapsuudessaan syntynyt näin voimakkaita mielikuvia Turun palosta reilusti yli 100 vuotta tapahtuman jälkeen ilman, että hän on sitä itse henkilökohtaisesti kokenut, kertoo paljon tapahtuman kulttuurihistoriallisesta merkittävyydestä. Voimme vain kuvitella, että miten voimakkaita tuntemuksia ja muistoja vuoden 1827 Turun palon itse kokeneilla ihmisillä tapahtumasta jäi mieliin. Yksi pysäyttävä aikalaiskertomus Turun palon kokemuksesta on peräisin Zachris Topeliuksen kynästä, kun hän ensi töikseen Helsingfors Tidningar -sanomalehden toimittajana kirjoitti ylös muistelman tapahtuneesta. Topelius oli tapahtuman aikaan vasta 9-vuotias lapsi, mutta muistikuva illasta oli jäänyt voimakkaasti mieleen, vaikka hän ei itse edes asunut Turussa, vaan Uudessakaarlepyyssä lähes 400 kilometrin päässä tapahtumasta. Tieto palosta saavutti Uusikaarlepyyn vasta kolme päivää tapahtuman jälkeen. Topeliuksen kuvaama kokemus palosta on todistusta katastrofin valtavasta voimasta. Palon aikana kuuma ilmavirtaus nousi korkealle ilmakehään, ja jos se nähtiin Uudessa Kaarlepyyssä, niin se nähtiin myös Tukholmassa, Tallinnassa ja Pietarissa. Kun Topelius kirjoitti, että tuskaisena ympäri Pohjolaa ihmeteltiin yön kamalaa valoa, niin se on Hannun mukaan totta. Hannu toteaa, että sinä iltana kaikkialla Suomessa ja lähialueilla tiedettiin, että jotakin kaameaa on tapahtunut. Oli syyskuun 4 päivä 1827. On monta, niin hyvin monta, jotka eivät koskaan unhota tätä päivää, jotka tahtoisivat haihduttaa sen muistoistaan, jos he voisivat ja heittää sen takaisin aikojen virtaan, josta se niin surullisena vieri esiin. On monta jotka surevat, että heidän silmänsä milloinkaan näkivät sen päivän hymyilevää aamuaurinkoa ja sen synkästi punertavia iltapilviä. Suomen suojelusenkeli nukahti hetkiseksi ja kohtalo valmisti synkkää tuomiotaan hiljaisuudessa. Iltaa seurasi yö, jolloin ei ainoankaan silmä, paitsi kuolleiden, nukkunut Auran rannoilla, yö, joka oli rikas mustanpunaisista näkymistä, rikas hävityksestä, kyynelistä ja hädästä. Ympäri pohjolaa kyseltiin tuskaisina yön kamalaa valoa, ja palavat pilvet purjehtivat pois maailmasta, joka oli täynnä kadonnutta ihmisonnea. Zachris Topelius, Helsingfors Tidningar 12.1.1842 Aikalaiset ympäri Suomea siis tiedostivat nopeasti, että jotain merkittävää ja kauheaa on tapahtunut, mutta tarkkaa tietoa he joutuivat odottamaan päiviä. Tämä odotus on varmasti ollut sietämätön tunne aikalaisille, mikä voi myös selittää sitä, miksi muistijäljet tapahtumista olivat niin voimakkaat ja vuosikymmenten yli kestävät. Turun palossa monta epäonnista seikkaa kohtasivat, mikä on suuronnettomuuksissa tyypillistä. Turun palossa näitä epäonnisia seikkoja olivat edeltänyt kuiva kesä, sammutusväen vähäisyys Tampereen markkinoiden vuoksi sekä voimakas luoteistuuli, joka yllytti palon suoranaiseksi tulimyrskyksi Hannun tulkinnan mukaan. Nämä asiat johtivat ennennäkemättömään katastrofiin – täydellinen tuho oli valmis noin vuorokauden sisällä ensimmäisistä kipinöistä. Vuonna 2027 Turun palo täyttää 1827 vuotta, ja odotettavissa on erilaisia tapahtuman muistamisen tapoja. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan, millä eri tavoin Turun paloa ja sen vaikutuksia Suomen historian käännekohtana muistellaan merkkivuoden aikana. Jakson kuunneltuasi opit, miten Turun palo sai alkunsa, mitä palon aikana tapahtui ja mitä välittömiä ja välillisiä seurauksia suuronnettomuudella oli. Jaksossa kuulet yksityiskohtaisia tarinoita Turun paloon liittyen sekä tunteikkaita kuvauksia, jotka avaavat näkymiä siihen, miltä suuronnettomuus tuntuu menneisyydessä ja myös nykyisyydessä. Turun palon katastrofaalisille Menneisyyden Jäljille! Lähteet: Hannu Salmi: Tunteiden palo – Turku liekeissä 1827. Otava, 2022. Hannu Salmi: Åbo i Lågor – Minnen från branden 1827. SLS, 2025. Turun yliopisto: ”Turun palo vuonna 1827 oli myös tunteiden katastrofi – uutuuskirja kertoo ihmisistä Turun palon kokijoina”. Julkaistu 7.9.2022. Luettu 15.10.2025.

Showing 1–20 of 27 episodes